On monta, joill' on aitat Eloa täynnänsä, Käsissä maat ja vallat, Ja kruunu päässänsä; Mut aamuhetkin heillä Ilo on kaukana, Sinä kun uuden päivän Aloitat laululla.
On paljoa parempi Tok' onni ihmisen. Ja kuitenkin osaansa On tyytymätön hän! Hän saattaisi sinulta Hengenkin ottoa, Ja kuitenkin sä kiität — Hän moittii onnea.
Ah miksipä hän aina On niin uurehtiva, Kun kaikki ansiotta On saanut Luojalta! Ja miksi toisinansa Hän viel' isostelee Kun aina tyytymättä Yhä vajaelee!
Ah laula, laula, lintu, Ylistä onneas! En huokauksillani Seoita lauluas. Tee vastakin pesäsi Liki pihoani, Ja tyytymään opeta, Mua myös osahani.
(Suomi 1845.)
Merimiehen morsin.
(Runeberg)
Tuuli taas puhaltelee, Laivoa lähettelee, Wiepi kullan vierahille Maille tietämättömille.
Kauasko kuleksinee? Kauanko mua muistanee? Näkisin hänen ma vielä, Waan on kyyneleni tiellä.
Lentäisinkö lintuna, Sorsana, kajavana, Niin jos kunne kullan veisi Aalto, en jälelle jäisi.