Kah! taaski taivas hulmuaa Jo Pohjan perällä. Kah! valo vielä leimuaa Nyt yönki keskellä.
On kuu ja tähdet kirkkahat, Ne yöllä loistavat, Ja revontulet hohtavat, Ne valon antavat.
Kuin päivä, yöki synkeä On niistä paistava, Tuo kirkas Pohjan pimeä On kaunis näyttävä.
Nyt juokse, juokse joutusaan, Mun virkku poroni, Ja joudu, joudu nopeaan Jo luokse neitoni!
(Maamieh. Yst. 1844).
Lauloi ennen laululaumat.
Lauloi ennen laululaumat, Sulomielin soittelivat Äänellä helisevällä, Kuminalla kultarinnan, Lauloi puista, lauloi maista, Lauloi luonnon laitoksista, Lauloi päivistä pahoista, Lauloi päivistä hyvistä. Lauloi ennen laululaumat, Kultarinnat ruikutteli Suomen suurilla saloilla, Kaunihilla kankahilla, Lauloi vierillä vesien, Wetten päällä veisaeli Ajalla suven suloisen. Soitot kaikui kankahille, Laulut laaksoihin leveni; Tuot' oli korvain kaunis kuulla, Sulo mielien mitellä.
Eipä nyt laula laulurinnat, Kultarinnat kuikuttele, Että laulu luonnon saisi, Sulo soittoihin sopisi. Halla on pannut laulun luonnon, Kylmä laulajat lumonnut, Pakkanen pojes ajanut; Talvi jättänyt jälille Tiaset tirisemähän, Warpuset valittamahan, Harakat hakattamahan.
Kyll' on tuolla toisiaki Lintuja liriseviä, Laulun soman laatioita, Oudon äänen antavia, Tuolla siisteissä saleissa, Kamareissa kaunihissa, Hyvin sievissä häkeissä. Mutta ne lihavat linnut Eivät Suomea suloita, Wieras on kieli, vieras mieli, Eikä luonto laulujensa Suomen luontohon sopiva. Siksi ne laulut laulajoiden Eivät kaiku kankahille, Eivät laaksoihin levene.
Kun kerran kevät tulisi, Suvi luonnon lämmittäisi, Saisi Suomikin sulonsa, Isänmaammekin ilonsa, Luonto loisi laulurinnat, Luonto laulajat tekisi. Suomen kieli, Suomen mieli Loisi soittoja somia, Jotka kauvas kaikuisivat Oman Suomemme sulona, Ilona, imantehena.