Sydän on Wellamon neidollai Sen vaahtisen vaipan alla, Ja lemmen liekki se aallossai Woi syttyä niinkuin maalla; Ja Wilhoa neitonen Wellamon Jo katsellut kauvan ja liioin on.
Ja tuostapa neitosen rintahan On syttynyt outo mieli, Povensa kuulevi huokaavan, Mut kertoa ei voi kieli; Hän kuohujen keskehen istuksen, Siin' ainakin Wilhoa vuotellen.
Niin Wilhon venhe nyt kiiruhtaa, Kuin Pohjolan vankin myrsky, Se kons' on aaltojen harjalla, Kons' yltäkin käypi hyrsky; Mut itse perässä hän pelvott' on, Waan Annasen poski on ruusuton.
Ilolla Wellamon neitonen Sen vastahan uida täyttää: "Se Wilho tuo on! Mut toinen ken, Jok' immeltä silmään' näyttää? — Woi, voi mua, Wellamon neitonen, Sill' ompi jo kultana ihminen!"
Jo päättää Wellamon neitonen Nyt toivonsa turhan kostaa, Ja kosken pohjasta paatosen Hän äkkiä pintaan nostaa, Johon vene Wilhelmin loukahtaa, Ja hän kera kultansa kuolon saa.
Waan suussa Pyörtäjän vieläkin On Wellamon neidon paasi, Se paasi, jolla hän Wilhelmin Weneen sekä onnen kaasi, Mut neitosen itsensä kerrotaan Meressä murehtivan rakkauttaan.
(Suometar 1853).
Lähteelle kadussa.
Ken kehno luonnon tyttö Sun paikkahan pahaan Kuljetti kaupunkihin Kadusta juoksemaan? Ja ratki riemuton, Kun läikkys, lähde parka, Luvaton täällä on.
Kadull' on katsojansa Ja tarkat korjaajat, Kivillä peittämällä Sinun ne surmaavat, Tai täytesi la'aisten Rupaa ja ruuhkia, Sun eivät, kehnot, salli Kuvastaa taivasta.