Kansa kaikissa sokea Wäärin kääntääpi vihassa Selkeät sanat Jumalan, Kohta lausuupi luvatoin: "Eliasta etsineepi, Anoopi hältä apua, Poijes puusta päästäksensä!"
Luoja lausuupi sanaksi, Wielä sitten viidenneksi: "Janosta minä jakoan, Pakahdun palavuudesta!"
Astia oli lähellä Pantu täytehen peräti Etikkata katkerata. Kohta parvesta pahimpi, Aivan kaikista kavalin Otti sienen saatavilta, Täytti täytehen peräti Etikalla karvahalla, Isopilla ympärinsä, Puuhun pitkähän paneepi, Eli ruokohon asetti, Ylösnosti Jesukselle, Käski juoda janohonsa. Toiset pilkalla puhuvat: "Annas katsoa, apuhun Koska ehtiipi Elias, Poijes puusta päästämähän!"
Kosk' on ottanut etikan, Jesus juotavan väkevän, Sanoopi sanaksi vielä, Lausui kohta kuudenneksi: "Tämä on määrä täytettynä Witsa kärsitty vihainen!" Huusi vielä huikeasti, Kajahutti korkeasti, Sanoi vihdoin viimeiseksi:
"Aika, armahin Isäni, Tehdä loppu tuskastani! Heitän henkeni käteesi, Annan sieluni Sinulle!" Kohta päänsä kallistavi, Laski sielunsa lepohon.
Kohta Luojan kuolemasta Ilmestyi isot imehet, Tunnustähdet temppelissä: Seinä silkkinen surusta, Esirippu itsestänsä Kahtia keskeltä repesi; Pyhä paikka paljahana, Ovi autuuden avoinna. Wielä maatkin, manteretkin Itse kaiken ilman pohja Luojan surmoa sureepi, Wapiseepi vaikeasti. Sangen hämmästyi surusta, Tahtoi painua peräti Poijes päältä patsastensa, Kaataa muurit korkeimmat, Hyvät huonehet hukata. Wielä kalliot kovimmat, Joit' ei kisko kirvespohja, Ei särje sepän vasara, Pistäne terävät piilit, Murheen tähden murtunevat, Pelvosta pakahtelevat, Tuskan tähden halkeavat, Kosk' on Luoja kuolemassa, Kulmakivi kumottuna, Hengen kallio hakattu.
Wielä kuopat kuollehitten, Haudat Herran kutsuttujen, Ei pysy enemmän kiinni; Itsestänsä aukenevat, Kiiruhtavat katsomahan.
Päämieskin pahalla mielen Katsoi päälle katkerasti, Tästä tunteepi totuuden, "Työ on tehty tänäpäänä Miestä vastoin vaarallinen, Weri laskettu viatoin, Pantu syytöin surman alle! Hukattu on hurskas Herra, Piinattu Jumalan Poika; Ei ole nämät imehet Miehen merkit laitettavan!"
Sotamies samalla suulla, Joll' oli pilkkoa puhunut, Tyhjän työnsä tunnustaapi, Pahan pilkkansa katuupi. Wielä joukko joutilasten, Kansan päältä katsovaisen, Häpiästä hämmästynyt, Ei saata ulos sanoa; Ottaapi oman kätensä, Rankaiseepi rintapäänsä, Soimaapi omaa sydäntä. Kohta kääntyypi kotia Mielell' sangen surkealla.
Anterus Aschelinus.