I.
Kansa outoa anopi, Ikävöitsee ilma kaikki Menot kurjat kuullaksensa, Saadansa sodan sanomat; Waan ei tottele tosia, Tutki tarpehellisia: Kuinka kulki suuri Herra, Luoja itsensä alensi, Joutunut Jumalan Poika Alemmaksi enkeleitä; Ylimmäisnä ollessansa, Alas astui taivahasta Tänne syntisten sekahan. Näin samos' sana lihaksi, Otti Herra orjan muodon; Kuin oli ennen ennustettu Herran Hengeltä pyhältä, Miesten kautta kaunihitten, Patriarkkojen pyhien.
Kosk' oli aika joutununna, Määräpäivät päättynynnä, Saattoipa sanan edelle, Kantoi kaunis Gabrielli, Herran enkeli ihana Natzarethin neitsyiselle, Maarialle mielehisen, Tulla Luojan tuottajaksi, Äitiksi ison Jumalan.
Ajan aivan joutuessa, Suuren syntyä Jumalan, Käypi käsky keisarilta, Esivallalta varoitus, Aivan uusi Augustuksen, Wetävä veron tekohon, Romista rahan anova. Kukin kulki kaupunkiinsa, Lipoi linnahan omahan Alle riensi arvionsa.
Joseppi jalo saneli, Maarialle muistutteli: "Pitää mennä Bethlemihin, Alle arvion asua". Walmistit vaeltamahan, Läksit kahden kulkemahan; Joutupi Jumalan äiti Bethlehemin pellon luokse, Kulki kohta kaupunkihin, Waan ei tuttane tuvissa, Kammioihin käskettäne, Ei suoda sijaa salissa.
Itse ukselta isäntä, Alta harjan halliparta Katsoi pitkin peukalonsa, Kohden korsua kokotti, Tallin usta tarkoitteli: "Siellä saanette sijanne, Majan, köyhät matkamiehet; Isot istuvat tuvissa, Pöyhkeämmät pöydän päässä Korsuhun kovalykkyiset, Pihattohon pienemmäiset!"
Nuot teit tallihin tilansa, Luokse luontokappaleitten, Aasien asuinsijalle. Syntyi soimessa Jumala, Herra pahnoilla parahin, — Toiset silkissä sinisnä, Punaisena purpurassa, Kulta kiiltävä käsissä, Sormissa kivet koreat! Isä istuu taivahissa, Äiti valjussa vajassa; Neitsyt ruokkipi nisällä Kaitsijata kaiken luonnon! Jesus itkepi vaussa, Itse pilviä pitävä, Hallitseva taivahia! Aasi tuntepi apunsa, Härkä Herransa havaitsi, Waan ei pojat Bethlehemin.
Ehkä Juuttahat iloitsit, Paha parvi pauhajapi Surmasta suloisen Herran, Luojan piinasta parahan, Kärsi kuitenk' koko luonto, Alla tuskan taivahatkin. Itse armas aurinkoinen Katsoi päältä korkealta, Muutti muotonsa parahan, Aivan hämmästyi äkisti, Sanoi suulla surkealla: "Kussas on ilo enämpi, Kosk' on Luoja kuolemassa? Pitäisikö paisteheni Laskemani lempehemmän Päälle kansan kelvottoman?" Pani poijes seppelensä, Riisui puhtahan pukunsa, Surumanttelin sivalsi, Peitti silmänsä punaiset. Paksu pistääpi pimeä Kohta kaiken ilman alla Kokonansa hetkee kolme.
Itse kaiken ilman Herra Alla Hetken yhdeksännen Huusi suurella humulla, Kuten kosket korkeimmat, Wieryvät vedet väkevät, Aallot paljon pauhajavat: "Jumala, joka minulla Ain' ennen olit apuna, Miksi viskasit vihasi, Ylönannoit armastasi, Aivan aikahan kovahan?"
Armas aurinko havaitsi, Kuuli huudon huikeimman Kohta kääntyypi takaisin, Tempas puhtahan pukunsa, Antaapi alas näkyä Paistehensa puhtahimman; Tahtoi tehdä kunniata, Tuoda Luojan lohdutusta.