Hengelliset, hengettömät, huolettomat Menojansa muuttelevat, Hetki hetkelt', päivä päivält', vuosi vuodelt', Loppuansa lähenevät.
Tätä aina ajatella, muistutella, Sinun syntisen pitäisi, Tästä ottaa ojennusta, huojennusta, Surman sua säikyttäissä.
Luodut kaikki katoavat, lopun saavat Laatuinensa, luontoinensa. Onko ihme siis jos kaadut, jos sa maadut, Syntisäkki syntinensä?
Mik' on ilo rikastua, rakastua Kaupungissa katoovassa? Mik' on ilo oleskella, asuskella Tässä turhassa tilassa?
Etsi muuta elantoa, olentoa, Pyydä taivahan talohon! Etsi meno muuttumatoin, puuttumatoin, Pyri taivahan ilohon!
Siell' on riemu rikkahampi, runsahampi, Siell' on ilo loppumatta! Siellä laulat lapsinesi, lankoinesi, Woiton virttä väsymättä!
Kosk'ei koskaan kuolematta, katoomatta Sinne täältä tulla taita, Sydän sull' on, syntis parka, aivan arka, Että suret surman töitä!
Mattias Salamnius.
Nimessä on nähtävästi painovirhe, sillä Salamnius'en nimeä ei näy olleenkaan. Sitä vastaan tuli v. 1691 Mattias Salonius Upsalasta Turun yliopistoon, sitten 1699 pitäjän apulaiseksi ja 1702 kappalaiseksi Pulkkilaan, kuoli 1716 Turussa, johon Wenäläiset olivat hänet vieneet. Hänen runoelmiansa on säilynyt pitkäpiimäinen sururuno vanhemman Gezelius piispan kuolemasta v. 1690 ja tämä Ilolaulu Jesuksesta v. 1690.
Ilolaulu Jesuksesta.