Vielä syvempiä, kaunihimpia kuvauksia kuin miehen ja vaimon välisestä rakkaudesta, sisältää Kalevala hellästä tunteesta äidin ja lapsen kesken. Nähtyänsä veren vuotavan suasta, puhkee Lemminkäisen äiti liikuttaviin valituksiin; mutta kuinka heikko on näiden sanojen vaikutus vielä sitten seuraavan etsimisen kuvauksen rinnalla:
Pian juoks' matkan pitkän,
Pian juoksi, jotta joutui:
Mäet mätkyi mennessänsä,
Norot nousi, vaarat vaipui,
Yiähäiset maat aleni,
Alahaiset maat yleni.[59]
Mikä vastus voisi estää äidin rakkautta; sen voiman edessä sulaa kaikki, mitä ikinä tungeikse sen etehen. Ja millä tarkalla huolellisuudella hän sitten hakee jättämättä pienimpääkään paikkaa:
Kivet syrjähän sysäsi,
Kannot käänti kallellehen,
Risut siirti tien sivuhun,
Haot potki portahiksi.[60]
Ei voi mikään vaarakaan peloittaa äidin sydäntä. Syvälle Tuonen kuohuvaan koskeen uskaltaa hän astua, eikä heitä, eikä väsy, ennenkuin on saanut poikansa ruumiin sieltä ylös, ennenkuin on saanut hänet jälleen virkoamaan kuoleman unesta.
Huomatkaamme, kuinka hellä rakkaus ilmautuu Ainonkin äidin surussa tyttärensä kuolemasta, vaikka hänen sydämensä, täynnä maallisia luvunlaskuja, oli näyttänyt olevan niin kylmä elävän lapsen tuskalle. Kuinka herttaisesti esiytyy myös Pohjolan emäntä häälauluissa. Mutta syvempi kaikkia näitä, syvin kenties kaikesta, mitä ikinä mikään runous on osannut luoda tämän pyhän välin kuvaamiseksi, on kertomus siitä, kuinka Kullervon äiti kohtelee julmimpaan, luonnottomimpaan rikokseen syypääksi tullutta poikaansa. Kun kaikki muut kääntyvät hänestä pois inholla ja kammolla, ja hän, epätoivo sydämessä, viimein vielä kysyy:
Ȁitiseni, armaiseni,
Minun kaunis kantajani!
Itketkös sinä minua,
Koska kuulet kuolleheksi?»
Silloin hänelle tulee vastaan tuo sisimpiä ytimiäkin liikuttava vastaus:
»Et älyä äidin mieltä,
Arvoa emon sydäntä!
Itkenpä minä sinua,
Kun sun kuulen kuolleheksi;
Lumet itken iljeniksi,
Iljenet suliksi maiksi,
Sulat maat vihottaviksi,
Vihottavat viereviksi.
Mit'en itkeä ilenne,
Itkeä inehmisissä,
Itken saunassa saloa,
Saunan lauat lainehille!»[61]
Tätä rajatonta äidin rakkautta lapsellensa vastaa myös, kumminkin johonkin määrään, lapsen rakkaus äitiinsä. Kullervonkin, tuon paatuneen ihmisvihaajan sydän aina heltyy, niin pian kun hänen äidistänsä tulee puhe. Lemminkäinenkin, tuo kevytmielinen liehuja, on aina uskollinen rakkaudessaan äitiänsä kohtaan. Kauniisti on Kalevala myös tätä lasten pyhää velvollisuutta kuvannut häärunoissa, morsiamelle annetussa viimeisessä neuvossa: