Viimein vihdoin hän selittää lähenevän vaaran koko sen uhkaavassa suuruudessa:
»Jo tulevi Pohjan pursi,
Satahanka hakkoavi;
Sata on miestä soutimilla,
Tuhat ilman istumassa».[54]
Toisin paikoin on sisällinen, yhä kiihtyvä mielihalu mestarillisesti kuvattu muutosten kautta ulkonaisessa olopaikassa. Kostoa himoova Joukahainen kauan aikaa turhaan odottaa Wäinämöistä tulevaksi. Hän odottaa häntä ensin, katsellen ulos tupansa ikkunoista; mutta siellä ei levottomuutensa antanutkaan hänen viihtyä; hän rupesi vartioimaan vajain päässä. Pihasta hän pian siirsi itsensä kujan suuhun, sieltä vainiolle; viimein hän malttamattomuudessansa juoksi vielä ulommaksi, tulisen niemen nenään, tulikaiskun kainaloon.[55]
Vaikka monesti näin mahtava kuvauksissaan ja aina elävä kertomisessansa ei Kalevala tässä tapausten ja tekoin esittämisessä kuitenkaan voi asettautua kreikkalaisten laulujen rinnalle. Suomalaisessa epoksessa on kaikki paljoa lyhyemmin, laihemmin esiintuotu, ei tapaus haaroineen astu niin kaikenpuolisesti eikä siis niin ilmielävänä esiin kuin noissa kaiken kertomarunouden esikuvissa. Menettääpä Kalevalassa joskus kerrottu tapaus kokonaan itsenäisen arvonsa ja alenee ainoasti välikappaleeksi luonteen kuvaukselle; tapahtuu joskus, ettei sillä olekaan muuta tarkoitusta, kuin antaa tekijänsä näyttää jotakin omituisuuttansa. Tässä tapauksessa supistuu tavallisesti teon kuvaus mitä vähimmäksi mahdollista, välistä pariksi riviksi, semmoisiksi kuin »sanoi ja nimesi» y.m. — jopa katoovat toisinaan nämätkin lyhyet välilauseet, ja toiminta muuttuu, samoinkuin Eddassa, aivan draamalliseen muotoon, osoittautuen ainoasti puheissa. Tämmöisistä paikoista ovat Lemminkäis-runot yli muiden rikkaat (esim. molemmat puheet Lemminkäisen ja hänen äitinsä välillä, samoin, vaikka vähemmässä määrässä, Lemminkäisen pilkallinen käytös Pohjolassa). Kaikkein enimmin ilmautuu tämä omituisuus Kullervon jäähyväisissä, ennen kuin hän sotaan lähtee, niin kuin myös enimmässä osassa Karhunpyynti-runoa. Tämä viimeksimainittu onkin laillansa vanhin suomalainen näytelmä, jota jo vuosisatoja on jaetuin rollein näytetty karhunpeijaisjuhlissa, jopa monesti muulloinkin, ilman ulkonaista syytä, »ilveilty» kansan huviksi.
Syynä tässä huomautettuun ilmiöön, että teko joskus alenee ainoasti välikappaleeksi, on epäilemättä haettava Suomen kansan sisäänpäin kääntyneestä mielenlaadusta. Se ei tyydy asiain ulkopintaan, vaan tahtoo tunkeutua niiden ytimeen, niiden henkeen. Tästä tulee myös, että runollinen kuvausvoima Kalevalassa on kaikkein suurin toimivain henkilöin luonteitten esiintuomisessa. Tässä suhteessa eivät Kreikkalaistenkaan mestariteokset voi täydesti vetää vertaa meidän runottaremme luomille. Homeron lauluissa on tavallisesti yksi ainoa omituisuus luonteessa tai pari semmoista pantu joka sankarin merkiksi. Agamemnon on ylpeä ja väkivaltainen, Nestor laveasuinen, Hektor urhokas, Paris hempeä, pelkurimainen naisten viekoittaja; muuta heistä ei meille annetakaan tiedoksi. Sen lisäksi ovat luonteen-eroitukset sangen useitten välillä niin pienet, että heidät tuskin voi erottaa toisistansa. Diomeeden teot aivan hyvin sopisivat Ajaxinkin tehtäviksi j.n.e. Ainoasti Achilles ja Odysseys ovat saaneet monipuolisemman kuvauksen osaksensa, erittäin jälkimmäinen Odysseiassa. Kalevalassa sitä vastaan tapaamme paljon useampia, toisistaan tarkkaan erotettuja luonteita; ei olisi mahdollista panna Kullervon nimeä Joukahaisen töihin, tai asettaa Ainoa Pohjolan neidon sijaan. Vielä vähemmin voipi hetkeksikään sekoittaa Wäinämöisen, Ilmarisen ja Lemminkäisen keskenänsä. Suomalainen runotar ei näet ole tyytynyt yhteen ainoaan piirteesen, vaan kuvaa luonteet kaikilta puolilta, monilla eripiirteillä, vieläpä osoittaa hienolla sielutieteellisellä aistilla saman luonteen vaihtumisia eritiloissa. Verrallisesti ovat siis kreikkalaiset luonteet enemmän ainoasti mallikuvia, tyyppejä, suomalaiset sitä vastaan kaikista kaltaisistansakin eroavia yksilöitä.[56]
Likeisessä yhteydessä luonteitten kuvauksen kanssa on pari Homeron lauluilta puuttuvaa muutakin seikkaa Kalevalassa, jotka erinäistä huomiota ansaitsevat. Toinen niistä on Kalevalassa ilmautuva syvä tunteellisuus, joka tosin sangen usein heltyy hempeätuntoisuuteen asti. Tämä pohjoisten kansain ja uudemman ajan omituisuus oli varsinkin jälkimmäisessä muodossansa aivan outo Kreikan kansalle; Kalevalassa taas on tämä tunteellisuus luonut monta ihmeen ihanata, herttaisen suloista kuvaelmaa. Semmoisia saattaisi tuoda esiin vaikka kuinka paljon, etenkin häärunoista, mutta me voimme tässä nyt tyytyä muutamiin harvoihin esimerkkeihin, koska niitä edempänä, luonteenkuvausten ja välitapausten tarkastuksessa kylläksi saamme ihaella.
Voikos esim. muutamilla ainoilla sanoilla antaa syvempää, suloisempaa kuvausta nuoren tytön haaveksimisesta, kuin se, jonka tapaamme toisessa runossa kanteleen synnystä!
Istui immikkö aholla,
Nuori neitonen norolla;
Ei se impi itkenynnä,
Ei varsin iloinnutkana;
Ilman lauloi itseksensä,
Lauloi iltansa kuluksi,
Sulhon toivossa tulevan,
Armahansa aikehessa.[57]
Vastakohtana tälle tulevan rakkauden toivolle on Ilmarisen suru kadonneesta rakkauden-onnesta:
Sanoi seppo Ilmarinen:
»En tieä poloinen poika,
Miten olla, kuin eleä;
Istun yön eli makoan,
Äijä on yötä, tunti tuhma,
Vaivoja, matala mahti.
Ikävät on iltaseni,
Apeat on aamuseni;
Ei ole iltoja ikävä,
Ei apea aamujani:
Ihanaistani apea,
Apeainen armaistani,
Mure mustakulmaistani.
Jo vainen ijällä tällä
Use'in minun utuisen
Keski öisissä unissa
Koura tyhjeä kokevi,
Käsi vaalivi valetta
Kupehelta kummaltakin!»[58]