Laski virkkua vitsalla,
Helähytti helmisvyöllä;
Virkku juoksi, matka joutui,
Reki vieri, tie lyheni,
Jalas koivuinen kolasi,
Vemmel piukki pihlajainen.[51]
Monesti on mahtivaikutusta vielä pyydetty enentää sillä, että ensin aletaan hiljemmalta, vaan sitten pannaan yhä suurempaa voimaa liikkeelle. Sampo-retkellään asetti Wäinämöinen ensiksi vaan tavallisia ihmislapsia airoille, niistäkin aluksi heikommat, sitten väkevämmät:
Pani vanhat soutamahan,
Nuoret päältä katsomahan;
Vanhat souti, päät vapisi,
Eipä matka eistykänä.
Pani neiot soutamahan,
Sulhot ilman istumahan;
Neiot souti, sormet notkui,
Eipä matka eistykänä.
Pani sulhot soutamahan,
Neiot ilman istumahan;
Sulhot souti, airot notkui,
Eipä matka eistykänä.
Viimein istuihe jumalallinen uros Ilmarinen soutamahan:
Jopa joutui puinen pursi,
Pursi juoksi, matka joutui;
Loitos kuului airoin loiske,
Kauas hankojen hamina.[52]
Ilmarinenkin, Sampoa takoessansa, ensin vaan käytti tavallisia orjia palkeen painajina; mutta niiden avulla saadut kalut eivät tyydyttäneet hänen mieltänsä. Silloin hän vihdoin pani tuulet lietsomahan, väkipuuskat vääntämähän, niin että
Tuli tuiski ikkunasta,
Säkehet ovesta säykkyi,
Tomu nousi taivahalle,
Savu pilvihin sakeni.
ja silloin sai hän kalujen kalun, ihmeitten ihmeen kuvaumaan.[53]
Enennystä vähän toisessakin muodossa näemme käytettynä monessa paikassa, niin nimittäin, että antaakseen oikein syvää käsitystä jonkun asian suuruudesta, ei olla tuntevinaan sitä ensikerralla, tunnustellaan vasta aste asteelta yhä selvemmin. Näin esim. Louhen veneen vielä ollessa kaukana, Lemminkäinen ainoasti näkee »pienen pilven pohjosessa»; sitten jonkun ajan päästä jo hänelle:
Saari kaukoa näkyvi,
Etähältä haamottavi;
Havukoita haavat täynnä,
Koivut kirjakoppeloita.