Tinatuppi, vyö hopea,
Parta kullan palmikoissa,
Pää kullan ripalehissa.[70]
Toinen esimerkki samasta menettelytavasta on merestä noussut vaskimies, joka sitten tammen kaatoi. Syy näihin poikkeuksiin on kuitenkin silminnähtävä: edellisessä tahtoo runotar näyttää sotaan lähtevän Kullervon täydessä, entisestä orjan halpuudesta eroavassa sankariloistossansa; jälkimmäisessä taas osoittaa, ettei tuo kääpiöjättiläinen ollut nykyisemmän rauta-ajan miehiä.
Vielä edelleen samaa ainetta tutkien saamme kilpakosinta-retken hankkeissa täydellisen käsityksen Wäinämöisen komeasta laivasta:
Pani haalien haljakkahan,
Punaisehen pursipuolen,
Kokat kullalla kuvasi,
Hopealla holvaeli.
Nosti päälle purjepuunsa,
Veti puuhun purjehia,
Veti purjehen punaisen,
Toisen purjehen sinisen.[71]
Samassa tilaisuudessa Ilmarisen orja, kosiorekeä varustaissaan:
Pani kuusi kukkulaista,
Seitsemän sini-otusta
Vempelille viekumahan,
Rahkehille raukumahan.
Kantoi tuohon karhun taljan,
Istuaksensa isännän,
Toip on toisen turskan taljan
Kirjokorjan katteheksi.[72]
Pohjolan tuvan näöstä taas on meille laveasti kerrottu, silloin kun se valmistetaan häitä varten.[73]
Merkillinen seikka on se, että runotar aseitten ja huonekalujen kuvauksissa niin tuhlaavaisesti käyttää kalleita aineita. Karhunpeijaisissa esim. karhun liha keitetään kullatussa kuparissa, ja keitto sitten syödään kultaveitsillä, hopealusikoilla: Pohjolan pidoissa sulhasen oritkin syötetään koropasta kultaisesta; Wäinämöisen verikin noidan talossa otetaan vastaan kultakannuun, hopeatuoppiin; jopa näemme joskus hongissakin hopeaoksia, kuusissa kulta-omenia. Samoin ovat silkki ja sametti sangen tavallisia aineita ihmisten pukimissa ja sänkyvaatteissa, niin myös hevosten päitsissä y.m. Melkein voittavat Suomen runot tässä ylellisyydessä kreikkalaisetkin, vaikka todellisuudessa kullat näillä meidän poloisilla Pohjan perillä enimmiten mahtoivat olla »Kuuttaren kutomat», hopeat »Päivättären kehreämät».
Kertomarunouden luonteesen näimme viimein myöskin kuuluvan ympäröivän luonnon kuvaamisen. Tässä on Kalevala menetellyt samalla taidolla kuin Kreikan laulut, ainoasti vähän eriävällä tavalla. Iliadissa ilmautuu luonnon kuvauksia melkein yksistään vertauksissa. Me näemme niiden kautta elävästi edessämme Kreikan ja Vähän-Aasian maisemat korkein vuorineen, kuohuvin merineen, leijonineen, metsäkarjuineen, metsäkauriineen y.m. Odysseiassa tulee näiden lisäksi vielä tarkkoja, luultavasti todenmukaisia kuvauksia erinäisten maakuntien ja seutujen luonnosta. Tämmöisiä paikalliskuvauksia on Kalevala kokonansa vailla; sen tapausten tanner ei ole sovitettu mihinkään määrättyyn, todelliseen seutuun; mutta sitä vastaan astuu Suomenlahden rannikkoin ylimalkainen luonto tässä eteemme melkein vielä elävämpänä kuin Kreikan luonto Homeron lauluissa. Etelä-Suomen meri ja järvet, sen kuusikot, hongikot yhdessä harvinaisempain tammien ja vaahterain kanssa; sen karhut ja hirvet, sen kotkat ja käet ovat tässä kaikki kuvattuna. Samoin myös Pohjolan eli Lapin puuttomat tunturit peuroinensa. Osaksi ilmautuvat ne Kalevalassakin vertauksissa, vaan vielä useammin jonkun teon yhteydessä. Niin esim. Pellervoisen kylväessä metsiä, tuodaan jokainen tärkeämpi puulaji esiin soveliaan kasvinpaikkansa ohella. Pohjolan neiden hyvästijätössä kodilleen ovat kuvatut kaikki lähiseudun paikat omituisessa puvussansa, omituisin asukkaineen. Enimmiten ovat nämät luonnonkuvaukset, niinkuin oikein onkin, ainoasti lyhyet, tehdyt muutamilla harvoilla piirteillä. Joskus näemme kuitenkin myös vähän laveampia, täydellisempiä. Onpa meille häärunoissa yhdessä paikassa tarjona kokonainen pikkukuva perisuomalaisesta maisemasta:
Ohoh kultaista kyläistä!
Nurmet alla, pellot päällä,
Keskellä kylä välillä,
Kylän alla armas ranta,
Rannassa rakas vetonen;
Se sopivi sorsan uia,
Vesilinnun vieretellä.[74]