Tämmöisenä ja vielä paljon urhoollisempana, lujempana ilmautuu Wäinämöinen nyt tästä lähtien aina niissä runoissa, jotka kertovat Sampo-taistelusta. Yksityiset onnenpyyntönsä on hän jättänyt; hän on pyhittänyt koko elämänsä, kaikki ajatuksensa ja tunteensa isänmaalle. Siitä palkitseekin runotar häntä runsaasti, ottaen hänet yksin-omaiseksi mielisankariksensa. Muut urhot, joita se siihen asti oli Wäinämöisen rinnalla ylistellyt, joille joskus oli suonut paremmankin suosionsa, jäävät nyt aivan syrjään; jos heidät tuodaankin esiin, niin se tapahtuu yksistään siinä tarkoituksessa, että Wäinämöisen etevyys, heihin vertaamalla, loistaisi sitä kirkkaammin. Wäinämöisestä lähtee ensiksi Sammon ryöstämisen tuuma, ja jyrkäksi vastakohdaksi hänen rohkeudelleen on pantu Ilmarisen epäilys sekä merimatkan pelko. Jalosti on sitten vielä Wäinämöisen sotahalu kuvattu retken valmistusten kautta. Saatuansa uuden kauniin miekan Ilmarilta, hän sitä sylkyttelee, koettelee ihastuksella, niinkuin nuorukainen:

»Jo minä terällä tällä
Vaikka vuoret poikki löisin,
Kalliot kaha jakaisin».[103]

Mestarillisella tavalla on sitten näytetty, kuinka tämä pääsankarin tulinen into myös innostuttaa, tulistuttaa kaikkea hänen ympärillään olevaa. Wäinämöinen kuulee laivansa itkevän rannalla. Mitä se itkee, mitä se valittaapi? Se vaikeroipi ikävissään:

»Laulettihin laitettaissa
Saatavan sotivenettä,
Tuovan täyteni eloa,
Alustani aartehia;
Ei ole sotahan saatu,
Eloteillen ensinkänä».[104]

»Muut purret, pahemmatkin», jatkaa pursi vielä, »saavat yhä sotaa käydä. Minä satalautainen tässä vaan jouten lahoon, ainoasti ilkeitten sammakkoin ja lintuin asuntona!» Voisiko osaavammin, elävämmin kuvata koko kansan yht'-äkkiä herännyttä innostusta suureen, jaloon yritykseen!

Kansa nyt samassa ilmautuukin todella ensikerran tapauksen tanterelle; Wäinämöinen laulaa laivansa täyteen väkeä, sekä nuorta että vanhaa, sekä miehiä että naisia. Tähän-astisissa runoissa ovat Pohjola ja Kalevala meille ilmautuneet ainoasti kahtena perhekuntana, vaikka kyllä nämät perhekunnat ovat käsitettävät Suomen muinaisella patriarkallisella tavalla, lapset ja lastenkin lapset piiriinsä sulkeviksi satahenkisiksi väkijoukoiksi. Nyt sitä vastaan on katsantokanta silminnähtävästi laajennut; nyt seisoo kaksi kansaa vastakkain, valmiina taistelemaan ylimmäisestä onnesta ja vallasta. Tähän seikkaan ovat useammat tutkijat loukkautuneet ja vetäneet sen todisteeksi kosio- ja Sampo-runoin yhteenkuulumista vastaan. Mutta todenteolla ei olekaan siinä mitään ristiriitaisuutta. Kosiorunoissa ovat aineenakin yksityiset pyrinnöt, Kalevalan päällikköin toive saada itselleen puolisoa Pohjolasta. Tätä yksityistä asiataan ajavat he aivan luonnon mukaan yksityisesti; he eivät siihen tarvitse eivätkä huoli apua kansaltansa. Nyt sitä vastaan asianlaita on peräti muuttunut; nyt on koko kansan vaurastus tai raukeaminen puheena; nyt on siis oikea hetki kansan astua esiin ja ottaa osaa työhön. Kuitenkin on nytkin tämä osan-otto sangen vähäinen; Kalevalassakin, samoin kuin Iliadissa, kerrotaan sankarien tekoja melkein yksin-omaisesti; muu nimetön, tuntematon joukko on enimmiten vaan jonkunlaisena dekoratsionina. Yhteisen kansan kuvaus tarkoittaa enimmiten ainoasti sitä, että muiden heikkouden rinnalla sankarien voima ilmautuisi sitä suurempana, jalompana.

Ennen on jo ollut puhe siitä, kuinka Wäinämöinen ensin soudatti laivansa kansalla; mutta koko se väen paljous ei ollut riittäväinen kulun jouduttamiseen. Vasta kun Ilmarinen airoihin käsin kävi, silloin kiihtyi pursi täyteen vauhtihinsa. Pian sen jälkeen saamme yhtähyvin nähdä taitavan sepän, niinkuin myös sillä välin lisään saapuneen Lemminkäisenkin, voiman riittämättömäksi. Laiva sattuu meressä hirmuiseen haukeen ja seisahtuu kesken kulkunsa. Silloin Lemminkäinen ensiksi sivaltaa haukea miekallansa, mutta ei saa sattumaan, ja loiskahtaa samassa itse veteen. Ilmarinen vetää hänet tukasta sieltä ylös ja lausuu pilkkaellen:

»Kaikk' on mieheksi kyhätty,
Pantu parrankantajaksi,
Lisäksi sataluvulle!»[105]

Mutta eipä häneltä itseltäänkään onnistu paljoa paremmin; hänen sivaltaissaan

Miekka murskaksi mureni,
Eipä hauki tiennytkänä.