Vasta kun Väinämöinen itse työhön ryhtyi, tuli siitä täysi tosi.
Hauin päästä veisti sitten vanhus kanteleen ja tarjosi sitä ensin kumppaneilleen helistettäväksi.
Soitti nuoret, soitti vanhat;
Nuoret soitti, sormet notkui,
Vanhat soitti, päät vapisi;
Ei ilo ilolle noussut,
Soitto soitolle ylennyt.[106]
Lemminkäinen pilkkaa tuota taitamatonta joukkoa:
»Oi te pojat puol'älyiset,
Tekin tyttäret typerät,
Sekä muu katala kansa,
Ei ole teissä soittajata!»
Mutta eipä käy soitto häneltä itseltäänkään paremmin. Laitettiin kannel vielä Pohjolaankin koetteeksi; mutta sieltä vasta kuului oikein ilkeä räminä:
Kielet kierohon kävivät,
Jouhet parkuivat pahasti,
Soitto julmasti sorisi.[107]
Tällä tavoin kuvattuansa kaikkein muitten kykenemättömyyden, runotar vasta antaa kanteleen itse keksijälle käsiin. Hänen runolliseen, kaikkea kauneutta ihailevaan luonteesensa on jo aivan runoelman alusta tullut viitatuksi. Muistakaamme, kuinka hän kaskea kaataissansa jätti yhden koivahaisen seisomaan lintujen lepäämäpuuksi, ja kuinka runollisilla sanoilla hän kutsui käkösen sinne kukkumaan.[108] Nyt on hänen runolahjansa kehittynyt täydelliseksi taiteeksi. Kun hän sormiensa pesemisellä on valmistanut itsensä tähän pyhään työhön ja helähyttää soittonsa kieliä, silloin
Jo kävi ilo ilolle,
Tuntui soitto soitannalle,
Laulu laululle tehosi.[109]
Ei ollut sitä elävää, ei metsässä, ei vedessä, ei ilmassa, joka ei olisi rientänyt sinne kuulemaan, ihailemaan; ei ollut myös sitä jumalaa, joka ei olisi jättänyt kesken kaikkia askareitansa, voidaksensa nauttia tästä ihmeestä. Samoin ihmistenkin sydämet olivat syvästi liikutetut; ei ollut yhtään,