Tähän päätämme nyt tämän muutamien mielestä kenties jo myös liian pitkäksi venyneen esityksen häärunojen kauneuksista. Sallittakoon lopuksi ainoasti vielä huomauttaa yhtä seikkaa. Tuo vakava, tuo helläsydäminen, jopa liiankin hempeä-tunteinen morsian, voiko se olla sama henkilö kuin kosiorunojen hilpeä, veitikkamainen, vallaton Pohjan neito? Eiköhän tässä lienee kyhätty yhteen kahta aivan erilaista luonnetta, eikö liene sulattamatta pantu yhteen kahta erillänsä kasvanutta runojaksoa? Eikö tämäkin liene niitä monia ristiriitaisuuksia, joihin Kalevalan syntymis-tapa, niinkuin kerrottiin, on syynä — taikkapa, toisten selityksen mukaan, todistus Kalevalan puuttuvaisesta yhtenäisyydestä? Minun mielestäni ei tässä ole mitään ristiriitaisuutta, vaan päinvastoin hieno, sielutieteellisesti todellinen kuvaus. Onhan meillä nykyisessäkin kirjallisuudessamme samallainen mielenmuutos kuvattuna. Kuka ei muistaisi Runebergin Hanna-runoelmasta kertomusta Hannan veljen morsiamesta, kopeasta, itsevaltaisesta, oikullisesta Mariasta, joka yht'äkkiä muuttui hiljaiseksi, helläksi, koristelemattomaksi. Yhtä todellisesti kuin taiderunoilija Runeberg on käsittänyt tämän sielutieteellisen salauden, yhtä todellisesti myös kansanrunous Pohjolan neidon kuvassa. Me näemme siinä vaan rakkauden kaikkivoittavan voiman, joka ylpeyden poissulattaa, vallattomuuden muuttaa nöyräksi antaumiseksi, pilaa tekevän veitikkamaisuuden syvätunteiseksi hellyydeksi; me näemme rakkauden voiman, joka, käyttääksemme runomme omia sanoja, »vasta tekee neidon oikein täydeksi neidoksi».

Mutta Kullervo-runoissa ilmaantuu Pohjolan neito Ilmarisen vaimona vielä kolmannessakin muodossa. Voiko myös tuo armoton, niin perkeleellisesti ivaavainen emäntä, joka orja paran eväskakkuun kiven leipoo, olla sama kuin tämä hellä morsian tässä, taikka edes kuin tuo ylempänä kuvattu veitikkamainen, mutta kuitenkin aina niin hienotunteinen Louhen tytär? Voipi kyllä, sen on valitettavasti todellisuus todistanut liiankin monta kertaa. Onhan se orjuuden ainainen kauhea kirous, että se paaduttaa niin hyvin sortajainkin kuin sorrettuin sydämet. Olemmehan me vielä nykyään meidänkin aikoinamme kuulleet siitä, kuinka Amerikan Yhdysvaltain etelävaltioissa hienosti sivistyneet, hellätunteiset rouvat ja neidot, joiden sydän oli säälistä pakahtua, jos heidän lempikoiransa astui puikon jalkahansa, joiden silmät vettä tulvailivat liikuttavaa romaania lukiessa, kuitenkin kylmällä mielellä, kivenkovalla sydämellä määräsivät ja katselivat orjainsa ruoskimista veriin asti. Ihmis-sydän on niin täynnä salasopukoita, että ristiriitaisimmiksikin näyttävät tunteet voivat siitä ilmi tulla, jos vaan ulkonaiset kohdat niiden kehkiämiselle suovat tilaisuutta.

VI. Lemminkäinen.

»Aik' on Ahtia sanoa,
Veitikkata vieretellä!»

Näillä sanoilla nyt Suomen runotar itse tuopi etehemme omituisimman kaikista luomistansa. Ja edessämme onpi uljas sankari, jonka mieli yhä palaa retkille ja taisteluihin, niinkuin rohkeimman Skandinavian vikingin, sekä samassa kevytmielinen neitoin viekoittaja, jonka mieli yhä palaa impien iloihin, kassapäiden karkeloihin, täysi Don Juan'in hengenheimolainen; — edessämme on suurisuinen kerskailija, ajattelemattomin hurjapää, joka, seurauksista huolimatta, niinkuin puolikasvuinen poikanen, syöksee sinne, tänne, minne häntä hetken oikku ajaa, sekä samassa mahtava loitsija, joka tiedossaan, taidossaan milt'ei on vanhan, viisaan Wäinämöisen vertainen; edessämme on iloinen veitikka, joka vaikka kuinka vaikeissa, vaarallisissa tiloissa ei voi olla leikkiä laskematta, sekä samassa syvätunteinen sydän, joka rakastaa äitiänsä totisimmalla, hellimmällä rakkaudella.

Sodan- ja rakkauden-halun yhdistys ei vielä yksinään olisi mitään harvinaista. Onhan meillä omassakin uudemmassa kirjallisuudessamme esimerkki siitä Kulnev'issa, joka tappeluin jälkeen kohta laittoi tanssit ja joi kauniimman tytön maljan hänen kengästään. Jos hurjapäisyyden lisäämme kolmanneksi ominaisuudeksi, niin saamme kreikkalaisen Alkibiadeen kuvan. Mutta siinä onkin vasta puoli Lemminkäistä; toisen puolen on ainoasti Suomen runotar osannut haravoida runouden monimuotoisesta virrasta; ainoasti hän on osannut liittää nämät näennäisesti niin ristiriitaiset piirteet yhteen ja puhaltaa elävän hengen luomaansa.

Kaikesta näkyykin selvästi, että tämä lapsi on suomalaisen runottaren oikea lemmikki. Aina kun uusi Lemminkäis-runoin jakso alkaa taikka loppuu, lausuu hän pari tervehdys- tai jäähyväis-värssyä, jota ei hänelle muissa tilaisuuksissa satu mieleen tehdä. Tähän suosittuun tuhlataan myös niin hyvin nimiä kuin myös kehuvia mainesanoja monenmoisella tavalla. Milloin sanotaan häntä Ahdiksi ja siis ikään kuin tehdään mieli-elementtinsä hallitsijaksi, milloin Kaukomieleksi, kauas pyrkivän seikkailuhalunsa kuvaukseksi, milloin taas Lemminkäiseksi tai Lemmin pojaksi, rakastavan ja rakkautta sytyttävän luonteensa osoitteeksi. Välistä mairitellaan häntä »kauniiksi», välistä »veitikaksi vereväksi l. punaveriseksi», ylistellen hänen sekä ulkomuotoansa että avujaan. Sanalla sanoen, Lemminkäinen on »mies mitä parahin», vaikka tosin »tuli vähän vialle», koska liian paljon tahtoi elää »impien iloissa», kassapäiden karkeloissa. Tässä, niinkuin muulloin, kun moite on välttämätön, antaa sen runotar juuri samalla tavalla, kuin hemmoitteleva äiti, jonka suu kyllä lausuu nuhteita vallattomalle pojalle, mutta samassa kuitenkin hymyllään osoittaa, että äidin sydän salaa hyppelee ilosta samassa vallattomuudessa ilmauvasta hilpeydestä ja uljuudesta.

Tämä runottaren rakkaus onkin paras todistus, että Lemminkäisen luonne ei ole muodostettu jonkun vieraan kansanluonteen perikuvan mukaan, vaan on Suomen kansan omaa luuta sekä lihaa. Tosin eroittaikse se suuresti siitä hitaasta, rehellisestä, vakavasta Suomalaisluonteesta, joka on Ilmari sepässä kuvattu. Mutta voiko toiselta puolen retkeilijä-halu olla mahdoton kansalle, joka, vikingein merirosvousten lakattua, teki Skandinavian niemimaan kaikki itäiset ja eteläiset rannat rauhattomiksi, jopa poltti mainion Sigtunan kaupungin tuhkaksi ihan Ruotsin sydämessä? Voikos sitä sanoa mahdottomaksi sille kansalle, josta sitten siirtolaisjoukkoja läksi suurin määrin Vermlannin vuorille ja Ruijan vuonoille, sekä molemmista näistä paikoista vieläkin kauemmaksi valtameren taakse? Voikos kukaan Suomen kansan likeisessä tuttavuudessa ollut kieltää siltä leikkisyyttä, humorillisuutta? Eikö viimein, paha kyllä, tilastotieteemme liiankin selvästi todista, että Don Juan'in tulinen sydän voi syttyä Pohjolan polttavassa pakkasessa yhtä hyvin kuin Etelän polttavassa päivänpaisteessa?

Lempiretkellä me tietysti tutustumme Lemminkäiseen kaikkein ensiksi.
Saaressa kasvaa Kyllikki, »Saaren neiti, Saaren kukka», jota Päivä ja
Kuu ja Tahtikin olivat turhaan kosioineet. Siinäpä oli jotakin
Lemminkäisen mieltä myöten; siinä ei ollut joku noista helpoista
voitoista, joihin hän oli muualla tottunut:

Kunnepäin on päätä käänsi,
Siinä suuta suihkatahan;
Kunne kättänsä ojensi,
Siinä kättä käpsätähän.[161]