Hän ottaa nyt esille isältä perityt vankat, luotettavat sota-aseensa.
Miekkaa hän kaikkein ensiksi koettaa permantoon:
Miekkanen käessä kääntyi,
Kuni tuore tuomen latva
Tahi kasvava kataja.[182]
Ilolla katselee sitä sankari ja kehuu:
»Tuskin on Pohjolan tuvissa,
Sariolan salvoksissa
Tämän miekan miettijäistä,
Tämän kalvan katsojaista!»[183]
Samoin hän sitten sivaltaa jalon jousensa seinältä ja kerskaa:
»Sen mä mieheksi sanoisin,
Urohoksi arveleisin,
Joka jouseni vetäisi,
Kiveräni kiinnittäisi
Noilla Pohjolan tuvilla,
Sariolan salvoksilla!»[184]
Äiti näkee nyt, ettei mikään voima, ei maallinen, ei taivaallinen, voi hillitä nuoren sankarin sotahalua eikä estää tätä vaarallista retkeä. Viimeisessä tuskassansa hän silloin kumminkin varoittaa huimapäätään, että tämä Pohjolassa itse nöyrästi, siivosti käyttäytyisi ja näin tavoin kenties kuitenkin välttäisi siellä uhkaavan turmion. Äiti rukoilee liikuttavimmalla hellyydellä:
»Poikueni, ainueni,
Lapseni, vakauteni!
Jos sä jou'ut juominkihin,
Juopa puoli tuoppiasi,
Anna toisen toinen puoli,
Pahemman pahempi puoli;
Mato maljassa venyvi,
Toukka tuopin pohjukassa!
Istu puolella sijoa,
Astu puoli-askelella,
Anna toisen toinen puoli,
Pahemman pahempi puoli!»[185]
Nämät varoitukset olivat kuitenkin tuuleen lausutut, sillä Lemminkäinen jo silloin istui reessänsä ja iski virkkua vitsalla. Ainakin ne menivät korvasta sisään, toisesta jälleen ulos. Pohjolassa ei sankarimme suinkaan osoita nöyryyttä eikä puoleen kunniaan tyytymistä. Hän astuu uhkarohkeasti keskilattialle, vieläpä niin kovalla, mahtavalla jalan poljennalla, että
Silta liekkui lehmuksinen,
Tupa kuusinen kumahti.[186]