Näin ovat molemmat luomisrunot liitetyt niihin, jotka Joukahaisesta kertovat. Näiden ja Aino-runoin välillä on taas Joukahaisen lupaus selvänä yhdisteenä. Jälkimmäisen yllämainitun viittauksen kautta on myös samassa silta rakennettu luomis-runojen ja sen kosiorunon välille, jossa ensiksi tulee puhe Sammosta, sillä Pohjolaan oli Wäinämöinen silloin ollut menossa, koska kotka hänet tapasi merestä. Lohdutus, jonka Wäinämöinen Ainon kuolon jälkeen saapi äidiltänsä, sitoo taas Aino-runot Sampo-runoin alkuun; sillä tämä lohdutus sisältää sen kehoituksen, että hän menisi Pohjolaan toisen morsiamen katsontahan.[17] Ensimmäisessä Sampo-runossa löytyy sitten tavallansa vielä yksi viittaus luomis-taruun. Kun Pohjolan emäntä näet Ilmariselta kysyy, osaisiko hän Sammon takoa, vastaa kuuluisa seppä siihen ylpeästi:
»Saattanen Sammon takoa,
Kun olen taivoa takonut,
Ilman kantta kalkutellut!»[18]
Tämä hänen kerskauksensa ei kuitenkaan koske luomis-runoin nykyistä muotoa, vaan jotakin jo kadonnutta vanhaa taruamme.
Lemminkäis-jakso taasen alkaa merkillisellä lauseella: »Aika on Ahtia sanoa». Mitäs tämä lause tarkoittaisi, jos ei sitä, että nyt tulevat runot eivät ole katsotut erinänsä olevaksi, itsenäiseksi jaksoksi, vaan keskeyttävät suuremman kokonaisuuden, jossa ne sivutapauksina ovat jäsenenä? Toisen merkillisen viittauksen tapaamme taas Sammonryöstö-runossa. Kesken tappelua näet huutaa Louhi hänen päälleen hyökkäävälle Lemminkäiselle:
»Oi sie lieto Lemminpoika!
Pettelit oman emosi:
Sanoit et käyväsi sotoa
Kuunna kymmennä kesänä
Kullankana tarpehella,
Hopeankana halulla.»[19]
Tämä nuhde viittaa siihen ehtoon, jonka Lemminkäisen äiti pani pojallensa, ennen kuin hänelle Pohjolan isännän surman jälkeen neuvoi turvapaikkaa; näin muodoin näkyy, että toinen käynti Saaressa ei ole erinäinen katkelma.
Mutta me voimmekin nyt jo keskeyttää näiden viittausten luettelemisen; sillä ei ollutkaan mitään täydellisyyttä tarkoitettu, oli vaan tahdottu osoittaa itse runoelmassa ilmitulevaa tietoa erinäisemmiltäkin näyttäväin runoin kuulumisesta yhteen jaksoon Sampo-runon kanssa. Tässä esiin tuodut seikat lienevät riittäväisenä todisteena siitä, että Kalevala on yhtenäinen runoelma, jonka kaikkien sivutapauksien läpi käypi yhden, niiden keskuskohtana olevan päätapauksen ajatus. Yhtähyvin on meidän myöntäminen, että suunnitelman toimeenpano sankarirunoelmassamme on monin paikoin puutteellinen, niin että tämä yhtenäisyys ei aina astu silmiemme eteen täydellä selvyydellä. Täten Kalevala todellakin antaa jonkunlaista syytä niille, jotka siltä kieltävät läpikäyvän aatteen, koossa-pitävän yhteyden. Nämä puutteet toimeenpanossa ovat kolmea laatua: ristiriitaisuudet, samojen asiain kertominen pari kertaa ja viimein osien liika paisuminen kokonaisuuden suhteen.
Ristiriitaisuuksista ovat useammat sangen tuntuvia ja haitallisia. Ensimmäisessä runossa esim. on Wäinämöisen äiti Ilman impi, jumalallinen olento ja siis arvattavasti kuolematon; yhtähyvin saa Wäinämöinen Ainon kuolon jälkeen, 5:ssä runossa, lohdutuksen haudassa lepäävältä äidiltänsä; ja 47:ssä runossa taas tulee hänelle Ilman impi vastaan ja antaa hyviä neuvoja, mutta silloin ei mistään näy heidän sukulais-suhteensa, eipä edes minkäänlainen tuttavuus heidän välillänsä. Vielä pahempi lapsus calami ilmautuu Kullervo-runoissa. Untamon väki surmaa kaiken Kalervon kansan, paitsi yhden neidon, joka sitten synnyttää Kullervon. Kuitenkin tapaa sittemmin Kullervo myös isänsäkin elossa ja hyvässä terveydessä. Täten olisi oikeastaan pääsyy aiottuun kostoretkeen Untamoa vastaan poistettu; mutta yhtähyvin lähtee Kullervo sotaan ja rankaisee Untamon väkeä surmasta, joka ei ole tapahtunut.
Sangen tiheässä on myös niitä paikkoja, joissa sama tapahtuma on kerrottu toistamiseen, ainoasti hiukan vaihtelevassa muodossa. Jonkun semmoisen on kokoonpanija poistanut, esim. kuvauksen Wäinämöisen toisesta retkestä Tuonelaan, silloin kun häneltä, häistä palatessa, reki meni rikki ja hän tämän korjaamista varten kävi sieltä oraa noutamassa.[20] Mutta on samallaisia seikkoja kuitenkin vielä painetussakin Kalevalassa yltäkyllin jäljellä. Niinpä ovat esim. Lemminkäisen molemmat käynnit Saaressa nähtävästi vaan toisintoja samasta runosta. Kullervon uhkatyöt, joissa hän kaikki pilaa, tulevat esiin kahdessa paikassa, ensin Untamon palveluksessa, sitten isän kodissa. Tarpeettomasti on Wäinämöisen kanteleen soitto ja sen vaikutus kerrottu kahdessa runossa, jotka helposti olisi voinut sulattaa yhteen yhdeksi. Lemminkäisen uinti meressä Saaresta paetessa ja pääsö rantataloon, josta hänelle annetaan kulkuneuvot kotiin,[21] silminnähtävästi matkii Wäinämöisen ensimmäistä käyntiä Pohjolassa. Koivun jättäminen kotkan istuimeksi on samassa runossakin taas uudelleen kerrottu, sillä pienellä vaihdoksella, että se nyt tehdään käen hyväksi.[22] Näiden lisäksi voisi vielä tuoda esiin monta toistamista, joissa, vaikka ne nähtävästi ovat alkuansa yhden runon vaihdoksia, aine kuitenkin jo on muodostunut erilaisemmalla, itsenäisemmällä tavalla. Tämmöinen on esim. kertomus siitä, kuinka aurinko, Lemminkäisen äidin käskystä, nukutti Tuonen väen, niin ettei tämä voinut vartioida surmatun sankarin ruumista,[23] sillä melkein aivan samalla tavalla menettelee Wäinämöinenkin Pohjolassa, silloin kun tahtoo Sammon ryöstää.[24] Likeistä sukua niinikään ovat toisella kerralla Sammon, toisella auringon ja kuun sulkeminen Pohjolan vaskivuoreen.[25] Nämä jälkimmäiseen laatuun kuuluvat yhtäläisyydet eivät tosin enää loukkaa kaunotieteellistä aistia; ne ovat päinvastoin rikastuttaneet ja laajentaneet alkuperäistä runoelmaa. Mutta yhtähyvin ovat nekin silminnähtävä todistus, että suunnitelma ei aina ole kaikin paikoin johdonmukaisesti toimeen pantu.
Haitallisin kaikesta runolliselle nautinnolle ja siis vaarallisin Kalevalan arvolle taideteoksena on kuitenkin osien liikanainen laveus. Tosin sallii kertomarunouden luonne, niinkuin näimme, osille sangen suuren vallan itsenäisesti versoa; mutta se sallii sen kuitenkin ainoasti jonkunlaisen suhteellisuuden ehdolla. Sivutapausten tulee kuitenkin aina muistaa sijansa ja arvonsa, olla päätapaukseen verraten vähemmin laveita. Jos syrjäseikat ottavat niin suunnattomasti rehoitellakseen, että oksillansa peittävät itse pääseikan vähemmin näkyväksi, niin on kohdallisuuden sääntö, yksi kauneuden laeista, tuntuvasti rikottu. Tätä mielessä pitäen, ei voi kieltää, että Kalevalan suunnitelman toimeenpano sekä kokonaisuudessaan että myös useammissa osissaan antaa sangen suurtakin syytä moitteesen. Päätapauksen alku- ja keskiosa valmistavin sivutapauksineen eivät näet ole oikein taiteellisessa suhteessa loppu-osansa, koko teoksen tärkeimmän keskipisteen kanssa. Edelliset täyttävät koko 40 runoa, vaan Sampo-retki ynnä sen jälkeinen lopputaistelu on saanut ainoasti kymmenen osaksensa.[26] Sama kummallinen suhde taas ilmautuu myös itse tässä jälkimmäisessä osassa. Pohjolan retken valmistuksiin ja matkan vaiheisin on pantu kolme runoa, Sammon ryöstöön ja meritappeluun ei mene muuta kuin kaksi. Kullervo-runoissa, jos emme jotakuta ristiriitaisuutta lukuun ota, on ylimalkaan suunnitelma taiteellisesti toimeen pantu; mutta siinäkin näemme kuitenkin yhtä sivutapausta kuvaavassa 36:sa runossa, kuinka Kullervon valmistukset kostoretkeen Untamoa vastaan, sotalaulut, hyvästijätöt sekä viimeiset käskyt kerrotaan 242:ssa värssyssä; itse tuo koko runojakson alusta yhä ennustettu ja näin perinpohjin varustettu sota sitä vastaan suoritetaan 8:lla, sanoo kahdeksalla värssyllä.[27] Hyvin oudon vaikutuksen tekee tämä kertomisen tapa; me näemme puuhattavan, pauhattavan, valmistettavan, varustettavan täydellä innolla ja voimalla; odotus tätä nähdessä jännittyy kireimmilleen; mutta kun viimein vihdoin tuohon kauan hankittuun suureen työhön päästään, on koko voima jo hankkeisin uupunut, into laimistunut, ja meitä syötetään parilla laihalla sanalla! Vielä oudommalta tuntuu, jos, niinkuin Kalevalassa joskus tapahtuu, noilla suurilla puuhilla valmistettu pääteko ei olekaan mikään todellinen, suuri sankarityö, niinkuin se toki oli yllä esiintuoduissa esimerkeissä, vaan aivan tavallinen, arkipäiväinen askare. Oikeinpa nauruksi esim. käypi, kun näemme Wäinämöisen ensin ruumiinsa kaikella voimalla kolkuttavan kirvestä, niin hirmuisella innolla, ettei hän huomaa, iskeekö puuhun vaiko lihaan; kun näemme hänen sitten samoin ponnistavan parasta hengenmahtiansa, hakien lisä-apua Tuonelan tuvilta ja Manalan majoilta, sanalla sanoen panevan maan ja taivaan liikkeelle koko kolmea pitkää runoa myöten ja vähän neljättäkin päälliseksi (haavanparannus-runo siihen luettuna); luulisipa vähintään uuden maailmanrakennuksen nyt olevan tekeillä, vaan viimein syntyy kaikesta siitä puuhasta — ridiculus mus! — tavallinen vene! — Tietysti ei näin ole laita kaikissa Kalevalan osissa, ei edes useimmissa; mutta yhtähyvin on tämä epäsuhteellisuus liian usein tavattava ja sangen arveluttava vika epillisessä runoudessamme, sitä haitallisempi, koska se myös on koko runoelman yhteisessä suunnitelmassa tehnyt tuhojansa.