Muutamat tässä huomautetuista puutteista ovat yhteiset ja luonnon-omaiset kaikissa kertovissa kansanrunoelmissa; ne ovat välttämätön seuraus näiden syntymis- ja leviämis-tavasta. Interdum dormitat ipse Homeros! oli jo muinais-ajalla yleisenä lauseena. Hänenkin nimellänsä meille säilyneitten jaloin runoelmain suunnitelmassa ovat nyky-ajan tutkijat keksineet ristiriitaisuuksia;[28] vertauksissa näemme niin-ikään joskus samoja kuvia käytettynä aina kymmeneenkin kertaan. Kuinka voisikaan käydä toisin lauluissa, jotka vuosisatoja kulkevat polvesta polveen ainoasti suullisena perintönä ja jotka sen lisäksi ovat levinneet äärettömille aloille, niinkuin esim. Kalevalaa vieläkin lauletaan Riian lahdesta aina Pohjoispiiriin saakka. Yksi seikka kehkiää laveammaksi täällä, toinen tuolla, paikallisten olojen vaikutuksesta; joku taru voi kokonaan haihtua muistosta, toinen sekaantuu sille alkuansa outoon yhteyteen. Paikoittain unohtuu päätapauskin ja joku muu runoelman osa tulee uudeksi keskukseksi, jonka ympärille suuri osa hajonneen vanhan kokonaisuuden pilstareita liittyy yhteen. Kuinka paljon tilaisuutta on siinä sattumuksen vehkeisin; onpa viimein silloinkin, kun semmoista kansanrunoelmaa ruvetaan keräilemään ja muistoon kirjoittamaan, satunnaista, mitkä sen muodostukset tulevat keräilijän ja kokoonsovittajan käsiin. Vaikka kuinka tarkasti kaikki paikat hakisi läpi, on aina mahdollista, että joku arvollinen, kenties kaunein toisinto jostain runoelman osasta ijäksi jääpi piiloon saloin kätköön ja unhotuksen peiton alle. Voihan yksin sekin seikka jo vaikuttaa sangen paljon, kerätäänkö semmoinen runoelma jotakuta miespolvea ennen tai myöhemmin. Kuinka paljoa laihemmat, vaikka tosin saman-aineiset, ovat 1870-luvun alussa kokoonsaadut toisinnot, kuin ne, jotka Lönnrot ja hänen apumiehensä toivat mukaansa samoilta seuduilta, parailta runopaikoilta Venäjän Karjalassa. Asian näin ollen tulisi pikemmin ihmetellä tuossa kirjavuudessa vaikuttavaa yhteydenhengen voimaa, joka kuitenkin siihen määrään pää-asiallisesti kykenee pitämään kaikki koossa.
Mutta kolmanteen ja pahimpaan vikaansa nähden ei Kalevala voi edes vetää puolustuksekseen muiden kansassa syntyneitten täydellisten sankarirunoelmain tapaa. Niin hyvin Iliadissa ja Odysseiassa kuin myös Niebelungenlied'issä on taiteellista suhteellisuutta verrattomasti paremmin pidetty silmällä. Osaksi tosin siihen lienee se seikka luonnollisena selityksenä, että mainitusta runoelmasta jälkimmäinen tiettävästi,[29] edelliset nähtävästi ovat olleet yhden viimeistävän vaikutuksen alaisina. Meidän Kalevalassamme sitä vastaan ovat kansanrunot ainoastaan kokoonpanijan kädellä kokoonsovitetut, eivät runoilijan hengellä yhteensulatetut. Eipä myös, se tulee vielä lisäksi pitää mielessä, ollut runollinen tarkoitus tuossa kokoonsovituksessa ainoana eikä edes ylinnä silmämääränä. »Hyvin muistaen, että ne tulevat olemaan vanhimpana omituisena jälkimuistona Suomen kansalle ja kielelle, kunnes niitä maailmassa löytyy, on niitä kaikella mahdollisella huolella ja ahkeruudella pyydetty sovitella ja liittää toinen toisiinsa niin hyvästi, kuin vaan on osattu, ja ko'ota niihin kaikki, mitä runot sen-aikuisesta elämästä, tavoista ja vaiheista ovat tiedoksi säilyttäneet».[30] Näillä sanoilla kuvaa Lönnrot työtänsä Kalevalan kokoonsommituksessa; siinä on kansatieteellinen tarkoitus ollut ylimpänä silmämääränä. Tämä seikka, joka toiselta puolen on Kalevalan suurin ansio, on toiselta puolen taas joskus ollut sankarirunoelmamme taiteellisuudelle haitallinen, niin että yhtä ja toista on pantu sekaan, joka tarpeettomasti on enentänyt laveutta. Yhtähyvin ei olisi osien epäsuhtaista laveutta sittenkään ollut mahdollista saada luonnollisiin rajoihin, vaikka olisikin kokoonpanossa noudatettu yksistään kauneuden vaatimusta. Tapauksen yhtenäistä kulkua enimmin estävät lyyrilliset laulut ja loitsuluvut ovat, niinkuin yllä jo sanottiin, enimmäksi osaksi sitä laatua, ettei niitä saattaisi tukkunaan poistaa kokonaiskuvausta rikkomatta. Sama on myös monen välitapauksen, esim. Kullervo-runoston laita, jota ei ilman perinjuurista ja sen yksityistä kauneutta peräti hävittävää uudestaan-valamista olisi voitu saada suhteellisempaan, lyhyempään muotoon.
Pää-asiallisesti ei siis sivutapausten ylellinen laveus ole luettava kokoonpanijan syyksi, vaan sillä on juurensa paljon syvemmällä, itse kansanrunoelmamme omassa luonteessa. Ja jos perinpohjin tutkimme, niin ei olekaan Kalevalassa oikeastaan sivutapauksille suotu liian paljon sijaa, vaan päätapauksen loppu-osa, keskuspiste koko runoelmassa, on suhteellisesti liian niukasti kuvattu. Mutta päätapauksen alkupuoli, joka laveimmat välikertomukset sisältää, ja loppupuoli edustavat erinäisiä kertomarunouden haaroja, edellinen idylliä, joka yksityis-pyrinnöitä, koti- ja perhe-onnea, kansan elämää tavallisina hetkinä kuvailee, jälkimmäinen sankarirunoelmaa, jonka aineena ovat suuret, yhteiset kansalliset yritykset, loistavat juhlahetket kansan historiassa. Kreikan runotar erotti nämät epoksen molemmat haarat toisistansa ja muodosti kumpaisenkin erinäiseksi kuvaelmaksi, Odysseiaksi ja Iliadiksi. Sama on myös tavallansa laita Saksalaisten molemmissa suurissa kertomarunoelmissa, Gudrun'issa ja Niebelungenlied'issä, jos nimittäin yksistään niiden perustuksena olevaa periajatusta katsomme. Suomalaiset ovat nämät molemmat puolet sulattaneet yhteen. Tämä ei olisikaan itsessänsä vielä ollut mikään mahdottomuus; siinä olisi saattanut menetellä kahdella tavalla. Joko olisi idylli voinut saada määräävän ylivallan; sankarirunoelma olisi sitten saanut sijan taustassa, niinkuin uhkaava taikka myös ohitsemennyt musta ukonpilvi, joka muistuttaa, ettei ihmis-elämässä ole ainoasti rauhanhetkiä, taikka että se kansa, jonka nyt arkipäiväisessä askareissansa näemme, myös on suurempiin töihin kykenevä. Esimerkkeinä tämmöisestä menetystavasta ovat meillä omassa nykyisessä kirjallisuudessamme Runebergin Joulu-aatto ja Hirvenhiihtäjät. Taikkapa myös on sankari-elämä tehtävä pää-aineeksi ja kuvaelmat kodin suloisesta rauhasta ainoasti pantava sekaan välitapauksiksi, joiden kautta päätapauksen jalo kauneus tulee sitä loistavammaksi. Mutta Suomen runotar ei ole valitettavasti valinnut kumpaakaan näistä keinoista. Se on tehnyt suuren sankarityön, Sammon ryöstön, epoksensa sydämeksi, mutta yhtähyvin on se suunnitelmansa toimeenpanossa suonut idyllille oman lapsen runsaan osan, jättäen sankarirunoelmalle, niinkuin lapsipuolelle, ainoasti ylijääneen kannikan.
Näin erilaisesti kuvautuu kansojen luonne heidän hengentuotteissansa. Koko maailmaa tasa- ja kaikenpuolisella rakkaudella käsittävä Kreikkalainen on elämän molemmat suuret puolet kuvannut yhtä suurella huolella. Sitä vastaan Saksalaisen idyllikin, vaikka sen peri-ajatuksena onkin uskollinen rakkaus, rehoittelee tappelutanterilla itäneenä, verillä kastettuna kukkana. Suomalainen puolestaan melkein näkyy kammoovan tappelujen, veritöitten kuvaamista. Me näemme esim. kuinka Pohjolan emäntä, Kalevalaisten tultua Sammon ryöstölle,
Kutsui Pohjolan kokohon,
Nuoret miehet miekkoinensa,
Urohot asehinensa
Pään varalle Wäinämöisen.[31]
Luulisi tästä nyt nousevan suuren sodan, saavamme kuulla jaloista urotöistä, — mutta Wäinämöinen nukuttaa vihollisensa laululla. Samoin käypi, koska Sammon jo tultua viedyksi, Louhi ajaa ryöstäjiä takaa. Hän
Pani joukon jousihinsa,
Laittoi miehet miekkoihinsa;
Latoi miehet laivahansa,
Sata miestä miekallista,
Tuhat jousella urosta.[32]
Mutta kaikki nuot sadat, nuot tuhannet miehet, samoinkuin myös Wäinämöisen laivassa oleva suurilukuinen urhoväki, jäävät sitten aivan käyttämättä, joutavaksi runolliseksi koristeeksi. Samasta ilmiöstä Kullervo-jaksossa on jo tullut huomautetuksi. Osaksi on tosin näissä nyt esiintuoduissa esimerkeissä syynä Suomen kansan alkuperäinen ja luonteenomainen taipumus loitsimiseen. Mutta ei se luullakseni yksin voi olla täydesti riittävänä selityksenä. Onhan toiselta puolen Kalevalassa sangen monta paikkaa, joista näkyy, että muinoin, vaikka hengenvoimaa pidettiinkin ylimmässä arvossa, ei myöskään senvuoksi halveksittu miekanmittelyä. Katsokaamme esim. Lemminkäisen jäähyväis-keskustelua äitinsä kanssa,[33] Kullervon sotariemua,[34] Wäinämöisen iloa uudesta miekastansa,[35] viimein vielä veneenkin ikävöimistä sotaan.[36] Kenties olikin vanhempina aikoina Sampotaistelun ja ylimalkain sotaisten töitten kuvaus Kalevalassa täydellisempi kuin tätä nykyä. Yhden Kantelettaren runon toisinnoissa on meillä hyvä esimerkki siitä, kuinka alkuaan sankari-aikaa kuvaava laulu voi muuttua pelkäksi idylliksi. Tässä laulussa[37] — sen nimi on Kalevalan neiti — kiroo kosija ne lahjat, jotka on tytön sukulaisille turhaan antanut naimislunnaiksi. Muun muassa lausuu hän esim.: »Isosi soti-oronen sotitielle sortukohon!» Mutta eräässä toisinnossa[38] tapaamme näiden rivien sijasta: »vaollensa vaipukobon kyntö-aikana parasna!» Sitä vastaan kirous veljen osasta: »veljesi veno punainen kohti juoskohon kiveä soutu-aikana parasna!» kuuluu siinä: »veljesi sotivenonen kohti juoskohon kiveä parasna sotikesänä!» Sattumus vaan on näissä tapauksissa säilyttänyt sotaisen, epäilemättä muinaisemman muodon. Hyvin siis on mahdollista, että samoin, ja paljon suuremmassa määrässä, on käynyt Kalevalan runoissa. Semmoinen muutos olisi vaan ollut luonnollinen vaikutus historiallisista vaiheista. Suomen kansa menetti itsenäisyytensä. Se soti senkin jälkeen paljon, soti urhoollisesti velvollisuuden ja uskollisuuden vaatimuksesta. Mutta se soti ja ylimalkaan toimi valtiollisella alalla pääasiallisesti toisen käskyläisnä. Koko tämä ala sen kautta menetti sen perikuvallisen loisteen, sen innostuttavan voiman, jota runo vaatii. Kansan henki haki parhaan tyydytyksensä koti- ja perhe-elämän piiristä, jossa se yhä edelleenkin sai itsenäisesti luoda luomiansa. Siitä oli luonnollinen seuraus, että idylli rupesi versomisessaan voittamaan sankarirunoelman.
Lieneekö todella, niin kuin tässä on koeteltu osoittaa mahdolliseksi, Kalevalan eri-osain suhde muinoin ollut toisellainen, vai lieneekö suunnitelma alkuperäisestikin jo ollut yhtä epäsuhtainen, niin voi meillä arvostelussamme tietysti ainoasti Kalevalan nykyinen olevainen muoto olla esineenä. Ja siinä meidän, vaikka pidämme kiinni Kalevalan yhtenäisyydestä, todistaen yhden ajatuksen käyvän koko runoelman läpi, samassa kuitenkin täytyy myöntää, että tämä ajatus ei ole kohdallisesti toimeen pantu ja että siis Kalevalan suunnitelmasta puuttuu taiteellinen, kaikki kohdat hallitseva täydellisyys.
II. Kalevalan runollinen kauneus ylimalkaan.[39]