Sylkytteli keihoansa,
Sylkytteli, nyrskytteli,
Sylen syöksi keihäsvartta
Peltohon saviperähän.
Entinen voima on entisen halun kanssa yhä vielä tallella; Tiera siis kohta rientää Lemminkäiselle »sodan avuksi».[203]
Mikä elävä kuvaus muinaisesta, myöskin meidän kansassamme aikanaan elävästä retkeilijähengestä, kuvaus, joka ei tässä enää rajoitu yhteen ainoaan sen hengen personoitumaan, Lemminkäiseen, vaan antaa meidän vilahdukselta nähdä, että se oli yleinen, kaikille yhteinen.
Aiottu Pohjolan retki päättyy kuitenkin kesken sangen surkeasti. Uroot eivät saakaan tilaisuutta koettaa kalpojensa terää kaltaisiinsa vihollisiin. Pohjolan emännän lähettämä pakkanen jäätää heidät kiinni meren selän keskelle. Siinä ei auta Lemminkäisen voittoisa miekka, siinä ei Lemminkäisen mahtava loitsutaito. Välttämätön kuolo näkyy nyt olevan edessä, kuolo pakkasen tai nälän kautta, kummassakin tapauksessa maineheton, sankareille sopimaton surma. Tiera tästä puhkee surkeihin vaikeroimisiin; Lemminkäinen myöskin hetkiseksi masentuu ja valittaa. Mutta eipä hän edes tässä vihoviimeisessäkään tuskassa voi unohtaa noita »kaunokaisia», jotka vuoroin tasapäitten tappelujen kanssa ovat kaiken hänen ikänsä vallinneet veitikan sydämessä:
»Vaan en huoli huolimahan,
Suuresti sureksimahan,
Jos immet hyvin eläisi,
Naiset kaikki naurusuulla,
Mesimielin morsiamet!»[204]
Ja tämä muisto näkyy samassa yht'äkkiä antaneen hänen hengelleen takaisin koko sen kadotetun pontevuuden! Uljaasti huudahtaa hän taasen:
»Viel' ei meitä noiat noiu,
Noiat noiu, näe näkijät
Näille teille kuolevaksi,
Matkoille masenevaksi!»[205]
Ja samassa hän keksii keinon, joka heidät pelastaa hädästä. Tähän voimmekin me nyt päättää tämän Lemminkäisen luonteen tarkastuksen. Tosin ilmautuu hän vielä Kalevalan sankarien yhteisellä Sampo-retkellä; mutta hän on siinä, niin kuin olemme nähneet, lykätty taemmaksi syrjähenkilöksi, jonka tähden ei myös runotar enää ole lisännyt monta silmäänpistävämpää piirrettä hänen kuvaansa.
VII. Kullervo.
Kalevalan kaikkein suurin kauneus, niinkuin jo ennen sanottiin, on siihen punoutuneessa kahdessa erinäisessä, pienemmässä runojaksossa: Kullervo- ja Aino-lauluissa. Näissä molemmissa ilmautuu täydellinen, melkein taiderunouden mestariuteen kohoava yhtenäisyys, näissä ovat luonteet vielä elävämmin ja tarkemmin kuvatut, niissä on läpikäyvä periajatuskin verrattomasti syvempi kuin muissa kertomarunomme osissa. Ihmekö siis, jos kaunotieteellinen tarkastus niihin kaikkein ensiksi on luonut silmänsä. Jo v. 1853 painatti professori Cygnaeus nerokkaan selityksensä Kullervosta kirjoituksessaan »tragillisesta aineesta Kalevalassa».[206] Nykyisimpinä aikoina on sitten ylimääräinen professori Fr. Perander uudestaan tutkinut Kullervon luonteen ja sen lisäksi vielä kirjoittanut syvälle tunkeuvan selityksen Aino-runoista.[207] Näiden molempien tutkijoitten jälkien parsiminen olisi samaa, kuin jos elonleikkuun jälkeen menisi sänkipellolle karisseita jyviä kokoonpoimimaan. Siitä syystä on nyt seuraava tarkastus näistä molemmista runojaksoista melkein kokonaan lainattu yllämainituista teoksista.