Ja miekka isäntänsä mielen käsittää; se vastaa:
»Miks' en söisi mielelläni,
Söisi syyllistä lihoa,
Viallista verta joisi?
Syön lihoa syyttömänkin,
Juon verta viattomankin».[233]
Se on muistutus kostajalle, että hän silmittömälle kostonhimollensa oli uhrannut syyllisten kanssa myöskin ihan syyttömät, oli tuhonnut koko Untamon kansan vaimoinensa, lapsinensa!
Kullervo syöksee itsensä miekkansa kärkeen ja hiljaa tulee kaikki hänen ympärillään, hiljaa, niinkuin tappelutanterella, josta voittajat ovat riemuiten pois lähteneet, jättäen kaatuneet yksin jäljelle veriselle maalle. Voittajana tässä taistelussa on ihmiskunnan siveyden laki, joka, saatuansa ijanikuisen oikeutensa jälleen järkähtämättömästi vahvistetuksi, iloitsee voitostansa, samassa kuitenkin säälien ja surren kaatuneen sankarin kohtaloa, jonka syyllisyys niin suureksi osaksi oli toisten syytä.
* * * * *
Niin nerokkaana kuin tämä selitys Kullervo-runoista esiytyykin meille, niin kauniisti ja taitavasti kuin se meille viittaakin pienimpiä haaroja myöten kansamme jaloimman runotuotteen ihanuuksia, on siinä yhtähyvin yksi sangen suuri puute, nimittäin, ettei se kuitenkaan ole oikein osannut Kullervon luonteen ytimeen, hänen kohtalonsa päävaikuttimeen. Sillä se ei ole muuta kuin verikosto. Tämä koston halu ei synny vasta silloin, kun Kullervo näkee synnynnäisen voimansa ja jaloutensa väärin käsitetyksi ja halveksituksi — niinkuin professori Cygnaeus selittää — se jo on syntynyt hänen kanssansa; se ei olekaan ainoasti personallinen kosto, vaan peritty sukukosto. Tämän Kullervo-runoin todellisen peri-ajatuksen keksiminen on luettava professori Perander'in ansioksi.
Kullervon kohtalo, selittää hän, syntyy siitä, että hän on kostaja, että kosto on hänen elämänsä tarkoitus. Hänen kohtaloonsa, hänen surmaansa ei ole luonnon jokapäiväinen katoovaisuus syynä; ulkopuoliset vaarat, elämän onnettomat tapaukset eivät häntä turmele. Koston himo, joka on hänen sydämensä ainoa himo, koston työ, joka on hänen elämänsä päätarkoituksena, hänet turmelee. Kosto on kostajan omakin surma, häviönsä syy on hänen omassa rinnassaan.
Kullervo kätkyessä rikkoo kapalonsa. Se ei osoita, niinkuin tavallisesti käsitetään, mitään erin-omaista, hänessä olevaa ruumiillista voimaa. Se osoittaa vaan, että siveydellisen maailman järjestys, jonka Untamo julmalla veljensurmalla on rikkonut, vaatii välttämätöntä kostoa. Kun muita kostajia ei löydy, oppii pikku lapsi jo kätkyessä koston sanan, ilman kasvattajan opetuksettakin; hän rikkoo kapalonsa ja kypsyy jo ennen aikaa tuohon kauheaan virkaansa. Hänen täytyy rikkoa luonnon tavallinen järjestys, hän ei saa nauttia lapsuuden tyventä, viattomuuden rauhaa. Rikos on tapahtunut; kosto ei saa viipyä. Kullervo ei itse päätä ruveta kostajaksi, hän ei tätä tointa itsellensä valitse; hän on siihen ja sitä varten syntynyt.
Samoin sitten myös tuo hänelle määrättyin töitten turmeleminen, työkalujen pilaaminen ei tarkoita tuommoista ylenmääräistä urhovoimaa, joka ei muka voi hillitä itseänsä. Kullervo on luotu yksistään kostontyöhön; koko hänen luonteensa, kaikki hänen avunsa, kaikki luonnon antamat lahjansa ovat niin ankarasti suunnitetut tähän yhteen ainoaan päätarkoitukseen, että kaikki muu jää hänelle oudoksi ja hän siihen kykenemättömäksi. Niissäkin toimissa, jotka eivät kohdastansa ole missään yhteydessä koston kanssa, hän ainoasti menettää ja turmelee. Myöskin päästyänsä isän kotiin, äidin huomaan pysyy hänen kohtalonsa samallaisena. Sielläkin hän vastoin mieltänsä ja tahtoansa kaikki pilaa, menettää, turmelee. Äitinsä ja sisarensa onneen jättää hän syntisen olentonsa jäljet.
Yksi toimi vaan Kullervolta onnistuu. Hän lähtee Untamolle sukunsa surmaa kostamaan. Siihen työhön hän kelpaa; sen hän viepi perille; siinä toimessa aseet tottelevat hänen kättänsä.