Ja hän »loihe itkemään», itkee päivän, itkee toisen, yli muiden hän äitiänsä itkee. Tuskassansa on hänellä aina vaan äitinsä mielessä; hän ei voi uskoa, ettei hänen hellä kantajansa olisi poismennessään jättänyt hänelle toki jotain lohdutusta. Hän huudahtaa:
»Oi on ehtoinen emoni,
Mitäs mulle tänne heitit,
Eläessä tällä maalla?»[230]
Samassa kuitenkin hänelle tämän kysymyksen turhuus juohtuu mieleen.
Onhan äiti kuollut; mitä hän voi tietää elävien huolista?
»Et kuule emo minua,
Jos ma silmillä sinerrän
Eli kulmilla kujerran!»
Mutta kas ihmettä! hänen ensihetkinen lapsellinen sydämen-luottamuksensa onkin toteen osannut paremmin kuin tuo sittemmäinen järjen päätelmä. Äiti tosin on kuollut, nukahtanut hautaan, mutta äidin rakkaus ei ole suomalaisen käsityksen mukaan kuollut haudankaan syvyyteen; se valvoo sielläkin ja pitää hellää huolta rakkaasta lapsesta. Nurmen alta vastaa hänelle ääni ja käskee hakemaan uskollista Mustia, jonka äiti on jättänyt onnettomalle orpopojallensa kumppaliksi, lohdutukseksi ja avuksi.
Tämän ainoan ystävänsä kanssa kahden kesken lähtee nyt Kullervo metsälle, aikoen pyytää itselleen sen otuksia elatukseksensa. Huomaamatta vievät hänet askelensa silloin sille paikalle, missä hänen rikoksensa sisaren kanssa oli tapahtunut. Kuinka syvällä tunteella kuvaa Suomen runotar sen kauhunpaikan näköä! Koko luonto siellä yhä vielä itki tuota luonnotonta tekoa.
Siin' itki ihana nurmi,
Aho armahin valitti,
Nuoret heinät hellitteli,
Ruikutti kukat kanervan
Tuota piian pillamusta,
Emon tuoman turmelusta;
Eikä noussut nuori heinä,
Kasvanut kanervan kukka,
Tuolla paikalla pahalla.[231]
Tämän luonnon surun näkö herättää vähän aikaa nukuksissa olleet Raivottaret Kullervon povessa. Viaton luonto ei enää voi elää tällä kammottavalla paikalla, jossa hänen rikoksensa oli tapahtunut. Kuinka siis itse rikoksentekijä saisi edelleen elää tään maan päällä, joka hänen työnsä tähden on kirottu, hengehtiä tätä ilmaa, jonka hän on myrkylliseksi saastuttanut?
Kullervo ymmärtää, mitä hänellä on tässä tehtävää: hän tempaa miekkansa tupesta, kääntelee, katselee sitä, ja kysyy viimein:
»Tokko tuon tekisi mieli
Syöä syyllistä lihoa,
Viallista verta juoa?»[232]