»Kuolkohon kupo sylihin,
Läävähän läkähtyköhön!»[225]
Tämä luonnoton tylyys sulaa kuitenkin jäähyväishetkellä kokonaan. Hellästi kysyy hän isältä, veljeltä sekä siskolta: tokko he surisivat häntä, jos hän kaatuisi? Mutta he ovat hänen äskeisistä ylenkatseellisista sanoistansa, niinkuin koko hänen edellisestä käytöksestään, suutuksissa ja vastaavat puolestansa myös kylmäkiskoisesti, kieltämällä. Ahdistuneella sydämellä kääntyy nyt lähtevä Kullervo myös äidin puoleen samalla kysymyksellä. Me tunnemme, kuinka paratiisin autuus tai helvetin ikuinen kadotus hänelle riippuu vastauksesta; me tunnemme, kuinka ainoa hellä ja puhdas, heikosti vaan kytevä kipuna tuon turmeltuneen, paatuneen miehen kivenkovassa sydämessä pelolla vapisee, tuleeko sen ijäksi sammua vai voikos se kenties vielä eloon viritä. Ja hän saapi silloin tuon ikään kuin taivaan autuailta asunnoilta tulleen vastauksen, josta jo tässä on ennen huomautettu.[226]
Sen kautta oli vuotanut niin ylenmääräinen lohdutus Kullervon sydämeen, että koko hänen entinen uhkauljuutensa ja vallattomuutensa jälleen palaa. Hän lähtee sotaan yhtä meluavalla ilolla, kuin tuonnoin Ilmarin talosta poismennessään. Tämä ilo ei vähääkään masennu siitä, kun hänen jälkeensä tulee sanoma isän kuolosta.
»Jos on kuollut, kuolkahansa!
On meillä kotona ruuna,
Millä maahan vietäkähän.»[227]
Yhtä tylysti vastaa hän myös sanomiin veljensä ja sisarensa kuolemasta. Tuodaan viimein vielä tieto äidinkin pois-menosta. Tässä on Suomen runotar mennyt runollisen kauneuden äärimmäiselle rajalle asti; vielä yksi askel, niin tämä sen luoma olisi ollut kauneuden rajan ulkopuolella. Jos Kullervo tähänkin sanomaan olisi vastannut samalla tylyydellä, samalla ylenkatseellisella yhtäkaikkisuudella, niin olisi hän muuttunut luonnottomaksi hirviöksi, jonka edempiä kohtaloita katselemasta silmä olisi inholla poiskääntynyt. Mutta tämä viimeinen sanoma sulattaakin jään hänen rinnassansa. Hän virkkaa ja nimeää:
»Voi minä poloinen poika,
Kun kuoli emo minulta,
Enk' ollut luona luopuessa,
Läsnä hengen lähtiessä.
Lie kuollut kovin viluhun,
Vaiko leivän puuttehesen!»[228]
Hellästi antaa hän käskynsä vainajan hautaamisesta kaikella mahdollisella kunnialla. Itse ei hän kuitenkaan jouda sinne hautajaisiin mennä; hänellä on nyt vaan kosto Untamolle mielessä, joka viimeinkin on suoritettava.
Ja se suoritetaankin täysin mitoin, täysin määrin. Kullervo kaataa kaiken tuon vihatun kansan:
Joukon Untamon hävitti,
Tuvat poltteli poroksi,
Kivet jätti kiukahista,
Pitkän pihlajan pihoista.[229]
Näin perinjuurisen voiton saatuansa palautuu hän kotitaloon takaisin. Hän oli kyllä jo sotaan mennessään kuullut kaikkein asukkaitten siitä kuolleen sukupuuttoon; mutta ei hän sitä kuitenkaan näy vielä voineen oikein käsittää. Vasta kun hän kädellänsä on koettanut hiilosta ja havainnut sen kylmäksi; kun hän on katsellut lattiaa ja nähnyt sen siivoomattomaksi; kun hän on käynyt valkamassa, siinä venettä tapaamatta, vasta silloin hän täysin tajuaa, mitä hän on tässä menettänyt. Nyt hän jo käsittää myös noiden rauhan askareitten arvon, joita hän tähän asti oli pitänyt niin ylen halpoina. Hän on nyt päässyt toivonsa perille, hän on saanut loistavan voiton, saanut perinjuurisen koston, mutta ei siitä ole hänelle nyt mitään iloa. Hän tuntee, että ihmisen sydän muutakin ravintoa tarvitsee, paitsi vihollisen veriä ja kyyneleitä; hän tuntee, kuinka heikko se on, joka on erottanut itsensä erilleen muusta ihmiskunnasta.