»Voi, poloinen, päiviäni,
Voipa, kurja, kummiani!
Voi isoni, voi emoni,
Minnekä minua loitte,
Kunne kannoitte katalan?
Parempi olisin ollut
Syntymättä, kasvamatta,
Ilmahan sikiämättä!»[222]
Komea korjarekensä on hänelle tässä mielentilassa kauhistus; se muistuttaa hänelle liian elävästi tuota luonnotonta rikosta. Hän jättää sen siis sinne ja rientää ratsain kotiin. Tässä hän, näöltänsä semmoisena, »kuin jos Tuonelta tulisi», kertoo äidilleen sen kamalan tapauksen. Nyt on hänellä vaan kuolo ainoana keinona, jonka sisar-parka jo on valinnutkin; sitä vaan hän sanoo epäilevänsä, mihinkä kuoloon hän menisi. Mutta äidin rakkaus ei kammoksu kirotuimmankaan pahantekijän näköä, jos se on hänen oma kantamoisensa; hän ei voi käsittää, ei myöntää, että tämäkään on semmoinen kuolemansynti, joka kaiken anteeksi-annon toivon olisi ulos-sulkenut. Hän epää poikaansa surmaan menemästä; hän kehoittaa Kullervoa piilemään pahantekoansa korvessa vuotta viisi, kuusi tai yhdeksän,
Kunnes aika armon tuopi,
Vuoet huolen huojentavi.
Tämä lohduttava osoitus, että elämä vielä on mahdollinen, on siis kuitenkin katkeroittu sillä lisäyksellä, että semmoinen häpeän-alainen elämä ainoasti on mahdollinen piilossa, kaukana ihmisten silmistä. Loukatun ylpeyden tunto nyt Kullervossa taas voittaa omantunnon tuskan. Hän päättää elää, vaan ei häpeän tähden piileskellen; hän päättää päinvastoin nyt vasta oikein astua esiin kuuluville, nähtäville; hän päättää tuon kirouksenalaisen nimensä nyt vasta oikein antaa soida ihmisten korvissa, mutta yhdistettynä suureen sankarityöhön, joka tuon ilkityön unohduttaisi; hän päättää verillä pestä maineensa puhtaaksi. Hän huutaa:
»Enkä lähe piilemähän,
En paha pakenemahan!
Lähden surman suun esille,
Suurille sotasijoille,
Miesten tappotanterille!
Viel' on Unto oikeana,
Mies katala kaatamatta,
Kostamatta taaton kohlut,
Maammon mahlat maksamatta,
Itseni hyvin piännät».[223]
Turhaan kuvaelee lemmikkinsä surmaa pelkäävä hellä äiti hänelle kaikkia sodan hirmuja. Uljaasti vastaa hän jalolla ylistyksellä soturin kuolemasta:
»En mä silloin suohon sorru,
Enkä kaau kankahalle,
Korppien kotisijoille,
Variksien vainioille,
Kun sorrun sotatiloille,
Vaivun vainotanterille!
Somap' on sotahan kuolla,
Kaunis miekan kalskehesen:
Äkin poika pois tulevi,
Potematta pois menevi,
Laihtumatta lankeavi!»[224]
Turhaan myös äiti huomauttaa, minkälainen suru tulisi koko suvulle hänen kuolostansa. Silloinkin kun hellä kantaja kysyy:
»Mitä jääpi maammollesi
Vanhan päivänsä varaksi?»;
hän vaan jääkylmästi vastaa: