»Kostoa sukuni surma,
Ison kohlut, maammon mahlat.»[219]
Mutta juuri kun hän tälle veriretkellensä lähtee, saapi hän sen arvaamattoman sanoman, että hänen isänsä ja äitinsä eivät olekaan joutuneet surman omiksi Untamon sodassa, vaan päässeet pakoon pieneen piilopirttiin, jylhän korven sydämeen. Nyt Kullervon synkkä kohtalo näkyy kerrassaan kokonaan valjenneen. Hänelle tarjoutuu, mitä hän on äsken niin katkerasti kaivannut, oma koti! Hän, joka nykyisin vielä luuli olevansa aivan armoton, ypö-yksin maailmassa, kohtaa nyt äidin sydämen, niin sanomattomasti rikkaan rakkaudesta, kuin vaan äidin sydän yksin täällä maan päällä voipi olla. Mutta kaikki tämä onni tulee nyt — liika myöhään. Orjuudessa, sorron alla on Kullervon sydän jo liian villiynyt, raivoutunut, viihtyäksensä, sopiaksensa enää kodin rauhaisiin hiljaisiin oloihin. Paitsi sitä ei hänen suurta, korkealle pyrkivää sankariluonnettansa täällä kotonakaan käsitetä paremmin kuin ulkona vieraassa maailmassa. Hän on altis vaikka mihin työhön kodin hyväksi. Mutta kun hän nuotalla oltaessa, soutamaan tai tarpomaan ruvetessa, kysyy:
»Veänkö väen mukahan,
Tarvonko olan takoa,
Panenko miehuuen nojassa,
Vai panen asun mukahan,
Tarvon tarpehen takoa?»[220]
niin sukulaiset, jotka eivät ymmärrä hänessä piilevää jättiläisen voimaa, käskevät vaan panemaan koko mahtinsa liikkeelle, arvellen sitäkin kyllin tarvittavan. Silloin hän loukatun sankari-ylpeyden vallattomuudessa vetää kaikki airot poikki, tarpoo nuotan tappuroiksi. Suuttuneena pojan kelvottomuudesta koti-askareissa, lähettää nyt isä hänet ulos kaukaiselle, vaaralliselle retkelle. Hänen pitää mennä verorahaa viemään.[221]
»Lienet matkassa parempi,
Taipalella taitavampi»,
arvelee isä; kenties oli hänellä myös sydämensä pohjassa se salainen toivomus, että tuo epämukava jättiläispoika on sille tielle jäävä palaamattomiin. Mutta tämä toimi oli ensimmäinen »miehen mukainen», jonka Kullervo vielä oli saanut, ja sen hän toimittaakin kohta kunnon tavalla. Iloisena siitä ajaa hän jälleen kotiin päin; mutta tällä matkalla onkin juuri kaikkein julmin hänen kovan onnensa kohtauksista hänet saavuttava.
Hän tapaa tiellä nuoren, kauniin neidon, jonka viettelee kultiensa, hopeittensa avulla. Neidon kysyessä hän ilmaisee sukuperänsä ja tiedustelee myös puolestansa neidon sukuperää; silloin hän saapi sen kauhistavan tiedon, että vietelty tyttö on hänen oma sisarensa, josta jo äiti hänelle oli kertonut, kuinka se oli marjatielle eksynyt ja kadonnut. Molempiin syyllisiin tekee tämä keksintö sydäntä pakahduttavan vaikutuksen.
Neito kohta paikalla hyppää lähellä olevan kosken palavaan pyörteesen:
Löysi turvan Tuonelassa,
Armon aaltojen seassa.
Kullervokin, samaten, vaikka maailman kovassa koulussa paatunut, puhkeaa julminta tuskaa ja omantunnon vaivaa ilmaiseviin parkumisiin: