Epäluuloisuus on taas toinen sorrosta syntyneen sydämenturmeluksen merkki.
Mutta todellisuus olikin vielä paljoa pahempi, kuin mitä orja-paran epäluuloinen mieli oli osannut itsellensä kuvitella. Hän oli pelännyt tapaavansa hätäleipää, olkia ja akanoita, kakkunsa sisästä; mutta siihen olikin kivi pantu, johon Kullervon puukko, ainoa vanhemmilta hänelle jäänyt perintö, nyt katkeaa. Tätä oikein perkeleellistä ilkeyttä ja pilkantekoa ei olisi edes Kullervo, vaikka jo armottomuuteen kyllin tottunut, voinut ennalta arvata. Ensi-silmänräpäyksessä suru siitä, että hän nyt on menettänyt ainoan kotimuistonsa, vielä valtaa hänen sydämensä niin täydellisesti, ettei siinä ole sijaa muille tunteille. Hän itkee katkerasti ja valittaa:
»Yksi oli veitsi veikkoutta,
Yksi rauta rakkautta.»[215]
Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä nähdäänkin jo, että todella ainoa rakkauden, ainoa veljeyden side, joka Kullervon vielä oli sitonut ihmiskuntaan, nyt on veitsen kanssa katkennut. Kosto, kosto on nyt hänessä ainoana intohimona! Hän surmaa Ilmarisen emännän ja lähtee pois talosta, ääneensä ilkkuen siitä työstä.
Läksi soitellen seposta,
Ilon lyöden Ilman mailta.[216]
Mutta illan tullen, yön pimeten, raukeaa jälleen tuo vimman aikaan-saama luonnoton mielenkiihtymys. Hän käsittää nyt vajonneensa vielä alemmaksi entistäkin tilaansa. Paimenellakin, orjallakin toki on vielä kotinsa ja perheellinen olonsa; mutta pilttualla murhamiehellä on vaan korpi kotina, metsän pedot seurakumppalina. Sydäntä vihlaisevalla katkeruudella valittaa hän nyt sitä, että hän on niin luonnottomassa tilassa, niin aivan armotonna:
»Mikä lie minunkin luonut,
Kuka kurjaisen kuvannut,
Kuuksi, päiväksi kululle,
Ijäkseni ilman alle!
Kotihinsa muut menevät,
Majoillensa matkoavat;
Mull' on korvessa kotini,
Tuulessa tulisijani!
Päivä pääskyille tulevi,
Ilo ilman lintusille,
Ei minulle milloinkana,
Ei ilo sinä ikänä!
Iso kuoli, äiti kuoli,
Kuoli mun sukuni suuri,
Jätti jäisille jälille,
Pyöriville portahille,
Joka suohon sortumahan
Likahan litistymähän.»[217]
Pian kuitenkin hänen luja, miehuullinen periluonteensa taaskin ponnistaikse ylös tästä alakuloisuudesta, huudahtaa kohta jälleen ylpeästi ja rohkeasti:
»Vaan en vielä jouakana
Silloiksi likasijoille,
Enkä sinnes suohon sorru
Kunnes kannan kahta kättä,
Viittä sormea viritän!»[218]
Hänelle juohtuu mieleen tuo vanha, mutta vielä toimeenpanematon päätöksensä: kostaa Untamolle,