Tässäkin tilassa siis osoittaa hän selvästi sielunsa sisimmän halun: suuriin sotiin, tasapäihin tappeluihin, mainioihin miehen töihin!
Nyt lakataan noista turhista surma-yrityksistä Kullervon ruumista vastaan; sen sijaan koetetaan tästä lähtein masentaa, surmata hänen sankarihenkeänsä halvoilla, hänelle sopimattomilla askareilla. Näihinkin panee hän koko luontaisen voimansa ja intonsa, mutta turmelee vaan sillä kaikki, mihin koskee. Hänen työstään ei ole mitään siunausta, ainoasti häviötä. Sanomattoman tragilliset ovat nämät halvennetun orjan yliluonnolliset voimanponnistukset! Hän niillä lakkaamatta ikään kuin huutaa isäntäväellensä: »osoittakaa minulle korkea tarkoitusperä, minä siihen itseni kohotan — antakaa minulle suuri tehtävä, minä sen perille saatan!» Mutta hänen kova kohtalonsa tekee kaikki semmoiset pyrinnöt ja työt mahdottomiksi. Hänellä ei ole omaa kansaa, jonka puolesta taistelia; hänellä ei ole isänmaata, jonka hyväksi elää ja kuolla. Yksi tarkoitusperä, yksi tehtävä hänelle vaan on mahdollinen — se on kosto.
Tuskastuneena kelvottomaan orjaansa, joka »kaikki tuhmin turmelevi», myöpi hänet viimein Untamo yllämainittuun mitättömään hintaan Ilmariselle. Tämä onnenvaihde olisi samassa voinut olla onnenvaihdos Kullervon elämässä. Jos joku, niin kuuluisa seppä, joka on itse taivaan kannenkin takonut ja Sammon sepittänyt, olisi ollut mies johtamaan eriskummallisen orjansa työ-intoa töihin, joissa tämä ainaisen halunsa mukaan olisi saanut panna liikkeelle voimansa »tarmonsa takaa». Mutta noihin moniin sielutieteellisesti ihmeen todenmukaisesti kuvattuihin seikkoihin Kullervo-runoissa kuuluu sekin, että kaikki, jotka orjan kanssa tekemisiin sattuvat, hänelle ovat tylyt ja sydämettömät. Ilmarinen ei viitsi tutkia uuden osto-orjansa mahdollista salaista kuntoa; hän kai pitää hänet, entuudesta päättäin, ainoasti halvimpiin töihin kelpaavana. Siksi hän antaa hänet kokonaan vaimonsa käskyin alle. Tämän määräyksen olisi myös luullut päivänsäteen kajastamiseksi Kullervon elämän sysimustalta pilvitaivaalta. Hän on tullut hellän, suloisen Pohjolan neidon, Ilmarisen emännän vallan ja hoidon alle. Tämä olisi luultavasti paremmin kuin kukaan muu saanut orjan ynseän luonteen taipumaan, talttumaan, jos hän vaan olisi pysynyt omassa luonteessansa. Lempeyshän on voima, joka paatuneimmankin sydämen vielä voi sulattaa. Mutta orjalle ei häneltäkään tule muuta kuin armottomuutta, muuta kuin tylyyttä, muuta kuin ilkeätä ivaa osaksi.
Ilmarisen emäntä lähettää Kullervon metsään karjansa paimeneksi. Tämä virka on vielä alentavaisempi, halvempi kaikkia, jotka orjalla oli Untamon kodissa. Tässä ei ole edes tilaisuutta väärinkäyttämisellä, turmelemisella näyttää suurta voimaansa. Helppo on arvata, kuinka katkeraksi Kullervon mieli käy tästä uudesta häväistyksestä. Ja aution salon häiritsemättömässä yksinäisyydessä on hänellä yltäkyllin aikaa miettiä, märehtiä kaikkea häntä kohdannutta sortoa.
Ensi-silmänräpäyksessä on hänessä alennuksen tunne niin masentavainen, että hän menettää koko tavallisen rohkeutensa ja puhkeaa valituksiin, vaikeroimisiin:
»Voi minä poloinen poika!
Jo minä johonkin jou'uin,
Jou'uin joutavan jälille,
Härän hännän paimeneksi,
Joka suon on sotkijaksi,
Maan pahan matelijaksi.»[212]
Jonkun hetken kuluttua alkaa hänen ponteva henkensä kuitenkin jälleen tointua. Mutta tointumisen ensimmäinen osoite on samassa myös osoite Kullervon sydämessä alkaneesta turmeltumisesta, joka on sorron ja orjuuden välttämätön kirous. Kaiken jalouden juurta kaluava, karsas-silmäinen kateus on hänessä saanut vallan. Näin hän laulaa auringolle:
»Paistapa Jumalan päivä
Poloiselle paimenelle,
Älä Ilmarin tuville,
Emännälle ensinkänä.
Emäntä hyvin elävi,
Vehnäsiä viiltelevi,
Voita päälle vuolaisevi;
Paimen parka kuivan leivän,
Kuivan kuoren kurskuttavi,
Petäjäisen peiputtavi,
Veen lipillä luikkoavi,
Märän mättähän nenästä.»[213]
Hän nyt istahtaa maahan, vihannalle turpehelle ja ottaa halvan eväänsä esihin. Epäluulolla hän sitäkin tarkastelee, sillä kenties se on vieläkin halvempi, kuin mitä ulkonäkö näyttää. Hän katselee, kääntelee leipäänsä ja virkkaa:
»Moni on kakku päältä kaunis,
Kuorelta kovin sileä,
Vaan on silkkoa sisässä,
Akanoita alla kuoren.»[214]