Jeesus läksi ajamahan
Jouluyönä ensimmäisnä,
Maarian-Martan aattona;
Ajoi Mataleenojen majahan,
Solakkain neitojen pitoihin.
"Anna Mataleena syödäkseni,
Ja vielä päälle juodakseni!"
Mataleena heti vastasi:
"Mitä annan Jeesukselle syödä
Ja vielä lisäksi juoda?
Leipä armas on homehtunut.
Kippa kulta kuivettunut;
Vanhemmat on kirkkotiellä,
Avaimet vanhemman vyöllä."
Jeesus Mataleenaa uhkaellut:
"Odota Mataleena, ole siivolla!
Kyllä mä näin, mitä teit;
Kolmet vuotehet makasit,
Yhdet omat vuotehesi,
Toiset ristiveljen vuoteet,
Kolmannet kummi-isän vuoteet."
Mataleena laskihe polvilleen,
Löi nyrkin rintahansa,
Niinkuin tammisen kurikan,
Hopeaisen kampauslaudan.
"Anna anteeksi Jeesunen,
Laske lahjaksi Jumala,
Sitä tein hulluudessani,
Joudutin tuhmuudessani!"
Sitten runo jatkuu kertomuksella Jeesuksen kuolemasta ja ylösnousemisesta.
Jos tätä virolaista vertaa edellä esitettyyn inkeriläiseen runoon, niin täytyy päättää, että ne johtuvat yhteisestä alkuperästä. Mataleenan kolme lasta ovat kumpaisessakin: isän (virolaisessa enese on erehdysmuoto), luonnollisen veljen tai ristiveljen sekä vaterin s.o. kummi-isän. Ja alkuperäisenä lähteenä on ollut skandinaavilainen kansanlaulu, jossa samoin ikään: isä, veli ynnä pitäjän pappi s.t.s. rippi-isä esiintyvät. Suomenkielelle on niinmuodoin Mataleenan runo saatu kahta eri tietä: suoraan ruotsinkielestä mukaeltuna Länsi-Suomessa sekä vironkielen välityksellä Inkerinmaalla.
Minkä ajan kuluessa Mataleenan runo on tehnyt tuon pitkän vaelluksensa ja milloin se on viimein Suomeen saapunut, voimme myös suunnilleen arvata. Mataleenan latinankielisen legendan aikaisimmat jäljet ovat yhdennentoista vuosisadan keskivaiheilta; sitä varhaisempi ei tietenkään kansanlaulu voi olla, Mutta se on kaikesta päättäen tuntuvasti myöhempi. Jo alkuperäisessä romaanilaisessa huokuu verrattain myöhäkatolinen henki, joka sen skandinaavilaisessa muodossa käy aivan silmiinpistäväksi. Tässä näet kuvataan yhteyttä papin kanssa isän ja veljen rinnalla suurimmaksi synniksi (sockenpräst — synden störst, syndade allra mest), joka edellyttää katolisten pappien aviokiellon vakaantumista kansankäsityksessä pohjoismailla. 1300 luku on siis ainakin skandinaavilaiselle runolle aikaisin mahdollinen.
Saman piirteen jälleen poistaminen suomalaisessa Helka-virressä vie meidät vielä myöhempään aikaan, etenkin jos otamme huomioon sen uuden ajan tuulahduksen, joka myös kaikkien katumusharjoitusten hylkäämisessä runon lopusta ilmenee.
Ja koska mainittu epäesteettinen piirre on sekä Virossa että
Inkerinmaalla säilynyt, niin todistaa sen muuntaminen nimenomaan Hämeen
Suomalaisten runollista aistia.
7. Inkerin virsi.
Toinen Helka-virsistä siirtää ajatuksemme keskiajan hengellisestä legenda-runoudesta samanaikaiseen maalliseen ritarirunoiluun. Ritariromansseja eli -ballaadeja on keskiajalta säilynyt ääretön joukko germaanilaisillakin kansoilla: Englannissa, Saksassa, Alankomailla, Tanskassa ja Norjassa sekä Ruotsissa. Kaikki ne ovat yhtä runoutta ja yhtä suuntaa ne ovat kulkeneet, nimittäin lännestä itään ja etelästä pohjoiseen päin. Sama virtaus on aikoinaan ulottunut Suomeenkin.
Inkerin virsi kuuluu siihen sarjaan ballaadeja, jossa kerrotaan uskollisesti odottavasta naisesta: määräajan umpeen mennessä pakoitettuna viettämään häitä toisen kanssa hän saa vielä ajoissa omansa takaisin. Aihe on yleinen koko Euroopassa; paitsi germaanilaisissa, tavataan se myös romaanilaisissa, kreikkalaisissa ja venäläisissä kansanlauluissa.[100] Mutta se kansanlaulu, josta Inkerin virsi on mukailu, on erityisesti skandinaavilainen.[101] Se on alkuperältänsä tanskalainen ja sen täydellisin, vanhoissa aatelissukujen käsikirjoituskokoelmissa säilynyt teksti kuuluu:[102]