Ilomantsin toisinnossa merkillisimmät ovat kuitenkin ne säkeet, joilla kuvataan neidon katsomista merelle. Tämä kohta, joka Helka-virressä on ainoa verrattain itsenäinen luoma, on siinä vielä runollisemmaksi kehitetty. Satunnaista ei siis liene, että juuri sama kohta on saanut sijan myös Ilomantsin Kilpakosintarunossa ja siitä levinnyt vienanpuolisiin Kilpakosinnan toisintoihin, joista taas Lönnrot on ottanut sen Kalevalaansa, 18:nnen runon alkuun, missä Ilmarisen sisar puhuttelee Väinämöisen purtta (ss. 61-96). Suomalainen runotar on sen silminnähtävästi tuntenut omakseen.
Tämän Helka-virren ikää määrätessä on otettava huomioon muutamat säkeet, jotka siihen ovat eksyneet piispa Henrikin surmarunosta, niinkuin seuraavasta vertailusta selvästi näkee.
Inkerin virressä.
Ota ohrilta orihis,
Iduilta ikälihainen,
Maatajalka maltahilta.
Piispa Henrikin runossa.[129]
Ota ohrilta oroinen,
Iduilta isoilihainen,
Maatajouhi maltaisilta.
_Iso_lihaisesta ja maatajouhesta (jonka häntä maahan ulottuu) ovat ihan ilmeisiä väännöksiä ikälihainen ja maata-jalka, etenkin kun tässä on kysymys kiireisestä ratsastuksesta. Samasta alkulähteestä johtunut on arvattavasti myös kilpakosijan nimitys: Eerikki vähä ritari.
Inkerin virsi siinä muodossa, kuin se on Sääksmäellä säilynyt, ei siis saata olla varhaisempi Piispa Henrikin surmarunoa, jonka syntymäaika on etempänä osoitettava rajoittuvan vuosien 1300 ja 1500 välille. Ruotsalaisten ritariballaadien kukoistusajan asettaa professori Henrik Schück vv. 1275-1425 vaiheille,[130] niin ettei myöskään Inkerinmaan ynnä Ilomantsin toisintoja eikä yleensä Lalmannin ja Inkerin laulua suomalaisessa runopuvussa voi ajatella aikaisemmaksi 1300 lukua.
8. Annikaisen virsi.
Kolmas ja viimeinen Helka-juhlassa esitetyistä kertomarunoista, Annikaisen virsi, vie meidät ritarilinnojen elämästä kaupunkilaisten porvarien piiriin. Se kuvaa tapausta niiltä ajoin, jolloin saksalaisten Hansa-kauppiasten laivoja yhtenään majaili, yli talvenkin, Suomenniemen rannikolla. Sillä välin ennättivät nämät kauppamiehet tehdä läheisimpiäkin kuin asioimistuttavuuksia. Hansakaupunkien asetukset kuitenkin ankarasti kielsivät heitä menemästä lailliseen avioliittoon sen maan tyttärien kanssa, jossa he kauppaansa pitivät, etteivät he siihen maahan ja kansaan pysyväisesti kiintyisi. Seurauksena olivat monet onnettomat suhteet, joista paikkakunnan väestö sai niin paljon kärsiä, että niiden muiston on runon muodossakin jälkimaailmalle säilyttänyt.