Siihen nähden että kansanrunouden tutkimuksissa subjektiivis-esteettisellä näkökannalla on paljoa vähemmän sijaa kuin objektiivis-tosiasiallisella, olen tässä teoksessa katsonut velvollisuudekseni kaikki ainekset uudestaan läpikäymällä päästä itsenäiseen vakaumukseen jokaisen tutkittavan runon suhteen ja tuoda tämä vakaumukseni esille silloinkin, kuin se poikkeaa isävainajani ennen julkaisemista mielipiteistä. Olen tämän voinut sitä paremmalla omallatunnolla tehdä, kun tutkimustapani on aivan sama ja eriävät tulokset etupäässä riippuvat niistä uusista aineksista, joita minulla on ollut käytettävänä. Tietysti samalla yksin vastaan teoksen tieteellisistä puutteista ja virheistä.
Muoto on minun täytynyt itse luoda, koska nämät isävainajani käsikirjoitukset ovat enimmäkseen lyhennyksillä kirjoitettuja luentoja. Olen koettanut saada esitykseni niin helppotajuiseksi, kuin aine suinkin on sallinut, ja siihen nähden vieraskieliset näytteet joskus runomitallakin, vaikka aivan vaatimattomasti, suomentanut. Samasta syystä olen myös suomalaisten runojen toisinnoissa, milloin murteellisuuksilla ei ole ollut esitykseeni nähden minkäänlaista merkitystä, käsikirjoitusten usein epätarkkaa ja vaillinaista äänneasua kirjakielen mukaisesti tasoitellut.
Helsingissä joulukuulla 1900.
Kaarle Krohn.
I.
Ritvalan Helka-virret
1. Hämäläisten runollisuus.
"Poikkinaisiahan ja nälkäkoivun tavoin kasvaneita Suomenkin Hämäläisten laulut Kantelettaressa ovat Karjalan väkevästi aaltoilevan runon rinnalla!" lausuu Aug. Ahlqvist 1855 vuoden Suomi-kirjaan painetussa esityksessään Viron nykyisemmästä kirjallisuudesta.[1] Pääsyyn tähän Hämäläisten heikompaan runollisuuteen koettaa hän johtaa yhteissuomalaiselta ajalta, n.k. Jäämien alkuperäisestä luonteesta, joihin lukee myös Vepsäläiset, Vatjalaiset ja tietysti Virolaiset.
Tässä oletettua yhteissuomen murteiden kahtia jakoa ei kuitenkaan kielitiede enää tunnusta. Vielä vähemmin on runontutkimuksen pitäminen kiinni mainitusta jaosta, sen jälkeen kuin Virolaiset viime vuosikymmenien keräyksillään ovat osoittaneet, etteivät he ainakaan ole jäljillä Karjalaisista runovarojen runsaudessa. Ovatpa vielä edelläkin siinä suhteessa, että heidän kokoomansa 50,000 runo-toisintoa jakautuvat verrattain tasaisesti vironkielen koko alalle, jota vastoin Karjalan murteiden alueet eivät likimainkaan kaikki ole runon löytöpaikkoja.
Se tosiasia, että Tverin Karjalasta ei ole etsimälläkään saatu kuin aivan pieni määrä runoja ja että Venäjän Karjalan kuulu laulutaito rajoittuu Suomen rajaa lähinnä oleviin pitäjiin, on otettava huomioon myös arvostellessa Suomen Hämäläisiä. Jos edellisten runottomuuden voi selittää unohtamisesta johtuvaksi, niin miksi ei sama selitys kelpaisi jälkimmäistenkin puutetta peittämään?