Tämä puolustus ei kuitenkaan kumpaisessakaan tapauksessa pitkälle riitä. Täytyy löytyä toinen, todellisempi syy selittämään Hämeen ja yleensä Länsi-Suomen runojen vähälukuisuutta, joka etenkin kertovaisiin nähden on kieltämätön.
Piilisiköhän se jossain juuri Suomen Hämäläisten erityisessä epärunollisuudessa? Mutta muistettava on, että vähemmänkin runojen luvun luominen vaatii aivan samaa kykyä kuin suuremman määrän — jollei eroitusta ole laadussa. Emme siis voi päästä ratkaisuun suorempaa tietä kuin itse runoja yksityiskohtaisesti tutkimalla sekä sisällykseen että muotoon nähden. Ja kun on kerta kysymys hämäläisistä kansanrunoista, niin on luonnollista, että ennen muita otamme tarkastuksen alaisiksi ne runot, jotka edustavat Varsinais-Hämeen kansanrunoutta, nimittäin Sääksmäen Ritvalan kylän Helka-virret.
Näistä Helka-virsistä erittäin löytyy kyllä valmis tuomio Ahlqvistin teoksessa Kalevalan Karjalaisuus:[2] "Köyhä ja kuiva on niiden runollisuus kuin ne pannaan karjalaisen runon rinnalle, vaillinainen on niiden runo-puku ja virheellinen niiden kieli." Mutta niin ankara tuomio vaatii ainakin uudistettua käsittelyä ennen lopullista päätöstä.
2. Helka-virsien muistiinpanijat.
Ihme kyllä, ei Porthanilla ollut vielä mitään vihiä Ritvalan kylän Helka-virsien olemassa olosta, vaikka hän kaikin tavoin koetti saada tietoja kansamme muinaisesta runoudestakin. Niiden löytämisen kunnia tulee sille miehelle, joka myös Keski-Savon ja Vermlannin runot on unheesta pelastanut, Kaarle Akseli Gottlundille. Jo nuorena ylioppilaana oli Gottlund kuullut hoettavan, että naiset Sääksmäellä pitivät vanhanaikaista juhlaa ja lauloivat runoja, joita eivät itsekään enää ymmärtäneet. Niitä oli hän moneen kertaan kirjeellisesti tiedustellut siellä asuvilta tuttaviltaan, vaan ilman menestystä. Itsekin oli hän usein matkustellut Turun ja kotipitäjänsä Juvan väliä Hämeenlinnan kautta, mutta aina sattunut kulkemaan semmoisena aikana, jolloin ei Helka-juhlaa vietetty. Vasta v. 1824, käydessään äitinsä asioilla Lammin pitäjässä, oli hänen tilaisuus poiketa Sääksmäen Ritvalan kylään. Silloinkin hän tuli myöhään, 15 päivänä heinäkuuta; sai kuitenkin, vaikka suurella vaivalla, kylän neitoset suostutetuiksi esittämään koko juhlamenon lauluineen. Muistiin-panemansa runot ynnä kuvauksen juhlan vietosta hän sitten painatti toimittamansa Otavan toiseen osaan v. 1832.
Vähäistä ennen, 20 päivänä marraskuuta 1831, oli myös Elias Lönnrot käväissyt Sääksmäellä ottamassa kirjaan samat laulut ynnä niiden sävelmän, joka oli Gottlundilta jäänyt merkitsemättä. Samana vuonna, kuin Gottlundin julkaisu ilmestyi, painatti hänkin selonteon juhlasta, jota ei kuitenkaan omin silmin ollut saanut nähdä, sekä ruotsinnoksen parista Helka-virrestä Runebergin toimittamaan Helsingfors Morgonbladiin.[3] Suomenkielellä hän ne sittemmin sovitti Kantelettarensa runojen sekaan v. 1840.
Paitsi Gottlundin ja Lönnrotin kirjaanpanoja, jotka ovat ainoat täydelliset, löytyy jälkimmäisen kokoelmissa vielä kolmannet tuntemattoman muistiinpanot, nekin nähtävästi Kanteletarta toimittaessa käytetyt.[4]
V. 1846 ilmestyivät erityisenä pienenä vihkona Ritvalan Helka-virret pränttäytetyt Hämeen kansan ystäviltä s.o. kahden hämäläisen ylioppilaan August Blåfieldin ja Antero Wareliusen toimesta. Edellinen oli Helka-virret uudelleen pannut paperille sokean, hampaattoman akan epäselvän sanelun mukaan. Tästä kirjaanpanosta on kuitenkin hyvin vähän jälkiä painetussa arkissa. Sillä sen toimitti Varelius etupäässä Kantelettaren julkaisua noudattaen ja myös Otavan tekstiä silmällä pitäen.
"Helka-arkki" oli julkaistu siinä hyvässä tarkoituksessa, että Helka-virret varmemmin säilyisivät kansan muistissa. "Koska nykyisinä aikoina vanhat laulut ja leikit näkyvät vähenevän ja unohtuvan kansassa semmenkin läntisillä Suomen mailla, on niiden, jotka vijatointa huvitusta hyväksyvät, kojettaminen kirjoitettuna eleellä pitää niitä vähiä, jotka synty-paikoillamme vielä, niinkuin hämmenevä ehtoo-rusko, muistuttavat menneitä aikoja", lausutaan sen esipuheessa. Mutta vaikutus oli päinvastainen. Kun runot painettuina olivat helposti käsillä saatavissa, eivät ne enää olleet kansalla pelkän muistin varassa. Ja kun painettua sanaa kohtaan yleensä oli suurempi kunnioitus, ei ollut kumma, jos alkuperäinen suullinen laulu-teksti uuden "pränttäytetyn" tieltä väistyi unohduksen varjoon pikemmin, kuin ehkä muuten muistista olisi haihtunut. Nykyisin ei enää ole saatu Helka-virsiä kansan suusta kirjaan pannuksi muussa kuin painetusta opitussa muodossa; arkkijulkaisu on tyystin hävittänyt kansanlaulun, niinkuin se muuallakin maailmassa on tehnyt.
Viimeiset jäljet kansanomaisesta laulutavasta ovat 1860-luvulta, jolloin harras muinaistutkijamme Henrik August Reinholm kävi kaksi kertaa, vv. 1862 ja 1868, Sääksmäen Ritvalassa niitä etsimässä. Paitsi lisätietoja juhlasta ynnä Lönnrotin muistiinpanemasta poikkeavaa sävelmää, sai hän katkelmia itse virsistäkin, osaksi kuitenkin jo kirjallisen vaikutuksen alaisia. Reinholmin oli aikomus kirjoittaa laaja tutkimus Helka-juhlan alkuperästä ja oli hän sitä varten etsinyt etäisiäkin vertauskohtia, mutta tämä hänen aikeensa ei toteutunut. Hänen keräämänsä ainekset ovat Muinaismuisto-Yhdistyksen hallussa muiden jälkeen jääneiden lukuisain kokoelmain joukossa.