3. Helka-juhlan vietto.
Sääksmäen Ritvalan kylän halkaisee Hämeenlinnasta Tampereelle Vanajaveden rantaa kiertävä maantie kahteen osaan, Yläkylään ja Alakylään, jotka kumpikin Gottlundin käynnin aikana viettivät Helka-juhlaa, toinen Karjuveräjän-mäellä, toinen n.k. Helka-vuorella. "Muutoin", huomauttaa Gottlund ruotsinkielisissä muistiinpanoissaan,[5] joihin hänen esityksensä Otavassa perustuu, "olivat molemmissa paikoissa yhtäläiset menot, niin myös kumpaisellakin kylän osalla samat laulut. Mainitaanpa heidän jonkun kerran yhdessäkin olleen. Eikä heitä eroitakaan muu kuin peltomaa, joten toimivat aivan toistensa nähden".
Gottlundin kuvaus Helka-juhlasta on suuremman Alakylän viettämästä. "Helka-tuorstaina vähää ennen auringon laskua kokoontuu kylän nuoriso Raitin ristille keskellä kylää, missä kaksi raittia eli kujaa kulkee ristiin. Oikeastaan on tämä neitosten yhtymäpaikka, sillä juhla on nimenomaan heidän vietettävänsä. Tosin on miesväkeäkin tilaisuudessa saapuvilla, mutta aina niin että neitosille annetaan etusija. Entisinä aikoina on kylän poikien ollut asia kokoontua n.k. Helka-vuorelle valmistamaan kokkoa siellä kasvavista katajoista y.m.; vasta sitten ovat miehissä palanneet kylään katsellakseen neitosten juhlanviettoa ja kulkeakseen heidän mukanaan takaisin juhlapaikalle. — Kun kaikki nuoriso on koossa Raitinristillä, astuvat neitosten parvesta esiin paraimmat laulajat ja järjestyvät määrättyihin riveihin, tavallisesti kaksin rivin, neljä neitosta kumpaisessakin rivissä. Muu väki kulkee heidän jäljissään, ensin naiset ja sitten vasta miehet. Toisinaan, kun neitosten joukossa ei löydy riittävää määrää laulutaitoisia, otetaan avuksi joku nuori nainenkin, joka edellisenä vuonna tai paria vuotta ennen oli esiintynyt huomatuimpana laulajana. — — Laulaen liikkuu koko jono ensin kirkolle päin (Tampereelle vievää) maantietä myöten ainakin niin pitkälle kuin kylää ulottuu; sitten pyörähdetään takaisin (Raitinristille) ja laulun yhä kajahdellessa jatketaan menoa vastaiseen suuntaan (Hämeenlinnaan vievää) Huunan eli Montolan tietä Kurjen ojalle[6] (kylän toiseen päähän); sieltäkin palattua (Raitinristille) ja käytyä vähän matkaa (valtamaantien poikki menevää) Nuurolan tietä, käännytään kolmannen kerran ja riennetään läpi kylän loivaa rinnettä kohti, jolla on nimenä Helka-vuori,[7] vaikkei se oikeastaan mikään vuori ole. Sinne ei kuitenkaan suoraapäätä nousta, vaan kuljetaan sen ohi pitkin tietä Isonhaudan päähän,[8] josta viimeisen kerran käännyttyä vihdoin saavutaan Helka-kentälle. — — Täällä päättyy juhla tanssiin (entisinä aikoina) poikien tekemän tulen ympärillä, jonka tavan kuitenkin maaherra jo kauvan oli kieltänyt, arvattavasti tulen-vaaraa varoen, vaikkei sillä paikalla ollut sellaista mitenkään pelättävissä. Tanssin ohella leikittiin etenkin juosten leskisillä keskiyöhön, jonka jälkeen kukin hiljaisuudessa palautui kotiinsa."
Tätä "Helan huutamista" sanoo Gottlund Helatorstaista alkaen uudistetun joka pyhäilta ja useimmiten myös pyhien aattoina aina Juhannukseen tai Pietarin päivään (29/6) asti. Kaikista juhlallisin viettoaika oli kuitenkin Helluntai,[9] jonka pyhinä kerääntyi Ritvalaan rahvasta ei ainoastaan kaukaisemmista kylistä, vaan ulkopitäjistäkin. Myös herrasväkeä oli usein tässä tilaisuudessa läsnä. Se oli suuri kansanjuhla, jossa saattoi olla yht'aikaa koolla viidettäkin sataa henkeä.
4. Helka-juhlassa lauletut virret.
Helka-virsiä, joita juhlassa laulettiin, eroitettiin neljä: paitsi Alkuvirttä, Mataleenan, Inkerin ja Annikaisen virret. Niinkuin jo nimistä näkyy, olivat siis laulun esineet, samoin kuin itse laulajatkin, nuoria neitosia, joiden seikat esitettiin joko varoittavana tai kehoittavana esimerkkinä. "Alkuvirsi", kertoo Gottlund, "viritetään aina ensiksi, jonka jälkeen neitoset keskenänsä neuvottelevat, mikä noista kolmesta romanssista olisi esitettävä; tavallisesti lauletaan Mataleenasta ensimmäisenä iltana, Inkeristä toisena ja Annukaisesta kolmantena. Kylän nuoret tyttöset laulavat näitä virsiä tunteellisesti ja innostuneesti, usein kyynelsilmin; sillä sovittamatta niitä suorastaan omaan elämäänsä, täytyy heidän kuitenkin, kertoessaan kolmen neidon erilaatuisista esikuvista, ajatella lähinnä omaa itseänsä".
Siitä tavasta, jolla näitä virsiä laulettiin, mainitsee Gottlund, että "ainoasti kahdeksan etummaista neitosta virittävät värssyn eli säkeen, jonka sitten muu kansanjoukko kertoo; toisinaan kahdessa eri otteessa: niin nimittäin että sen ensin toistaa se osa juhlakulkuetta, joka käy lähinnä laulajia, ja sitten vielä kerran kaiun tapaan kaukaisempi väkijoukko. Kun sitä paitsi laulua toimitetaan hyvin hitaasti ja pitkäveteisesti, surullisella ja jotenkin yksitoikkoisella nuotilla, niin noiden monistamisien kautta tämä tuntuu yhä enemmän pitennetyltä ja venytetyltä".
Mainitut Helka-virret noudattavat kaikki vanhaa suomalaista runomittaa kahdeksantavuisine säkeineen ja säkeenkertoineen. Mutta niillä on lisäksi jotakin, joka vastaa skandinaavilaisen kansanlaulun refrängia eli yhä uudistuvaa jälkisäettä. Jokaisen säkeen jälkeen näet laulettiin säännöllisesti: kaunissa joukos. Tämän alinomaisen lisäkkeen muisteltiin ennen olleen täydellisen runosäkeen, jonka lyhennyksestä Gottlund kertoo muistiinpanoissaan seuraavasti: "On monesti yritetty, väkivaltaisestikin, hävittää Ritvalan vanhanaikaista Helan huutamista. Papisto etupäässä ja ennen muita muuan provasti Forselius[10] oli (urun) tuomiokapitulilta pyytänyt tämän vanhan pakanallisen menon lakkauttamista. Mutta tuomiokapituli oli sen sallinut, kuitenkin ehdolla ettei mainittaisi Jumalan nimeä siinä jälkisäkeessä, jota joka säkeen välissä laulettiin: Kaunis on joukossa Jumala."
Helka-virsien sävelmään nähden on kuitenkin mahdoton uskoa jälkisäkeen milloinkaan olleen nykyistä pitemmän. Niiden sävelmä on näet sama kuin erään hengellisen suomalaisen kansanlaulun: "Mikä ompi yksi? j.n.e.", joka on mukaelma keskiaikaisesta latinankielisestä.[11]
Täytyy siis olettaa, että pois jätetty sana Jumala on ollut kaunis sanan sijalla, ja että jälkisäe on alkuansa, kuulunut: Jumala on joukos. Mainitun kiellon jälkeen on ruvettu laulamaan: kaunis on joukos. Sitä todistaa pieni kansantarina muutamasta Pälkäneen isännästä, joka oli mennyt katsomaan Ritvalan Helka-juhlaa ja siellä kuullut laulettavan: kaunis on joukossa; silloin oli röyhistänyt, rintaansa siinä luulossa, että se muka häntä tarkoitti![12] — Myöhemmin muuntui säe vielä siten, että kaunis sana tuli tarkoittamaan laulavaa neitosten joukkoa.[13]