Alammaises helvetissä,
Alammaisen portin alla,
Palmikoita vähän näkyypi,
Silkit päihin sidottuna.
Loppukohtaus.
_Klaus tuo ajohon lähti.
Pisti pillit säkkihinsä,
Soitti suolla mennessänsä,
Järähytti järven päässä,
Karahutti kankahalla,
Ajo päin sulaan merehen,
Aaltoihin upottikse.
Se oli meno nuoren miehen,
Kansa nainehen urohon:
Kirsti rakkina perässä_.
Kirja on kirjoitettuna,
Löytty Laukosta mäeltä.
Elinan surmaruno ei ole yksistään muodoltansa draamallinen. Myös luonteiden kuvauksessa on jotakin erityisempää, jotakin enempää, verraten tavallisiin ritari-balladeihin.
Erinomaisella lemmellä ja yksityiskohtaisella huolella runo ennen muita esittää Elinaa, jossa se on tahtonut meille näyttää todellisen vaimon kuvan koko suloisuudessaan ja nöyryydessään sekä itsensä kieltävässä, kaikki kärsivässä rakkaudessaan.
Klauksen kosiessa Elina ei oikein uskaltaisi ruveta niin suuren talon emännäksi, mutta hänen ahdistaessaan ei henno kieltääkään, varsinkin kun uroon uljuus nähtävästi jo on voittanut sijan neidon sydämessä. Sillä runo kertoo, kuinka Klauksen kaukaa näkyessä Elina oli hänet heti tuntenut tulennasta, "jalon jalan heitännöstä", sillä ilmaisten puolinaista pelkoansa, puolinaista ihmettelyänsä.
Silloin kuin Klaus on kaukaiselle matkalle lähtevinään, puhkeaa esiin Elinan hellä rakkaus ja huolehtiminen hänen pyynnössään, ettei tuolla suinkaan kauvan viipyisi. Eikä hän sitä ainoastaan oman tilansa tähden pyydä, vaan kehoittaa häntä varovaisuuteen myös itsensä tähden, joka tarkoitus toisinnossa (C) erittäin ilmaistaan:
Nijns kauvan elä[ä] saat
Pohjan Noittajen seas.