Elina:
O mun Kirsti pijkaiseni!
Älä klappa nijn kovasti
Nijn kovin kovasti
Minun finiä vaateitani;
Ej ne ole täälä saatu,
Vaan mun Muorini kotona.
(Ei vastausta.)
O mun Kirsti pijkaiseni!
Älä klappa niijn kovasti
Minun finiä vaateitani;
Ej ne ole täälä saatu,
Vaan mun Muorini kotona.
(Ei vieläkään vastausta.)
Älä klappa, Kirsti Huora,
Minun finiä va[a]teitani!
Sill' ej ne ole täälä tehdyt,
Vaan mun Muorini kotona.
Kirsti:
Olispa mun lukua,
Vaicka parka palkollinen!
Olet Sinäkin Iso Emändä
Ollut Olevin ohesa,
Pitkä-parran parmahissa.
Eikä Kirstiä sekään tyydytä, että näin on saanut emäntänsä pahoille mielin, hän rientää perässä kamariin, jossa Elina itseksensä itkee, ja rupeaa ehdottamaan pitoja isännän poissa ollessa. Kestien aikaansaaminen ja talonväen juovuttaminen on näet hänen aikeittensa toteuttamiselle välttämätön. Kiusaantunut Elina antaa hänelle suostumuksensa, kuitenkin sillä ehdolla, että yksi tynnöreistä, joka oli nimenomaan ristijäisiä varten säästetty, jätettäisiin koskematta; Kirsti tietysti sen ensimmäiseksi iskee. Mutta kun hän tällä kiusanteollaan, samoin kuin tuodessaan makuuvaatteita enemmän kuin oli määrä, saa väsähtyneeltä emännältään ainoasti lyhyen, tyynellä arvokkaisuudellaan masentavan vastauksen: "toisin teit, toisia käskin", niin hän päättää viipymättä ryhtyä kostotuumiensa lopulliseen toimeenpanemiseen. Hän houkuttelee ylimmäisen rengin Uolevin muka rouvan käskyjä kuulemaan makuuhuoneesen, jonka oven salpaa lukkoon, ja kutsuu sitten Klauksen katsomaan. Eipä Kirstin mielestä Elinan palaminenkaan tapahdu tarpeeksi joutuisaan, vaan peläten että Elinan äiti saisi Klauksen taivutetuksi peräyttämään päätöstään, hän muistaa puodissa löytyvän ruutia, jota kantaa Klaukselle käteen, pyytäen sitä panemaan tervatynnörin keralla. Toisinnon (C) mukaan hän julkenee nyt Klausta toistenkin kuullen puhutella, varoittaessaan mitenkään myöten antamasta:
"Älä vaan, mun Olavus kultan!"