Runo ei ole voinut sattuvammin lausua halveksivaa tuomiotansa ilkeäsisuisesta Kirsti piiasta, kuin antamalla hänen rakkina juosta järveen Klauksen perästä.
Aikaan nähden, milloin runo voi olla kokoonpantu, on ylläoleva ruudin eli pahojen jauhojen ilmaantuminen, samoin kuin paukkuvaisten pyssyjen Klauksen tuvan seinällä, erittäin huomattava. Näitä mainitaan ensi kerta Viipurissa ja Savonlinnassa v. 1483. Elinan surmaa ei siis voi pitää sepitettynä niinkään välittömän vaikutuksen johdosta, siinäkään tapauksessa että katsoisi runon olevan oikeassa ja asiakirjain väärässä. Se perustuu kansanmuistelmaan, ja silloin on helppo ymmärtää, että kului joku aika Klaus Kurjen katoamisesta, ennenkuin hänen muistonsa tuli tarun omaksi ja saattoi sekoittua vanhempaan tarinaan. Sen synty täytyy niin muodoin siirtää 1500 luvulle.
Keski- ja uuden ajan vaihteesen viittaavat muutamat muutkin seikat. Klaus Kurjen saattojoukon lukuisuus ja komeus soveltuu erinomaisesti keskiajan ylimyksen esiintymiseen, jonka rikkaus on historiallisestikin tunnettu. Mutta vielä hänen tyttärensä poika komeilee yhtä loistavalla seurueella lähtiessään sotaretkelle Juhana herttuata vastaan v. 1563. — Huomattava on myös klasin kertosanana esiintyvä västärä, josta Kirsti kurkistelee Klauksen ja Elinan Laukkoon saapuessa. Se vastaa ruotsalaista sanaa fönster ja tarkoittaa puuikkunaa, jommoisia vielä lasistenkin rinnalla käytettiin. — Kirstin ehdotus, että saisi tehdä Elinalle sijan ylimmäisen portin eli toisinnossa (B) holvin päälle, viittaa siihen lupaan, joka aatelisilla oli Kalmarin unioonin kestäessä, vahvistaa kartanoitaan. Jos se ei ollut kivestä, niin ainakin rakennettiin koko piha umpeen, joten yksistään portin kautta oli pääsy sisään.[253] Tämä rakennustapa kuitenkin säilyi ainakin 1600 luvulle. — Kertomus Elinan olosta ylimmäisessä taivaassa eli ymmärkissä (B ja D; ruots. himmelrike), jossa hän istuu kuuden kynttilän edessä, lapsi sylissä ja toisinnon mukaan (C) vielä:
Kulda Kirjainen kädes,
nähtävästi kuvailee valaistua kirkkoa, jossa rukoillaan kirjan avulla. Jos tätä kirjaa voisi ainoasti ajatella painetuksi, olisi se yhtä tärkeä todistuskappale kuin ruudin mainitseminen runossa; vaan sitä välttämättömyyttä ei tietysti ole.
Kaikista tarkimman ajanmääräyksen saisimme, jos voisimme päästä varmuuteen siitä, kuka on ollut todellinen Elina rouva, jonka muistoa kaikki kansa Vesilahdella, sekä ylhäiset että alhaiset, niin syvällä kaipauksella säilyttivät. Ettei se ole voinut olla Klaus Djeknin vaimo, Mynämäellä syntynyt ja lyhyen ikänsä elänyt, lienee itsestään selvää. Siksi tarkoin piirtein on runossa Elina kuvattu: "paras prouva, kasvoilta kaunis, puheissa puhdas ja siivo, sekä töissä taitava", että tällä on täytynyt olla paikkakunnalla hyvin tunnettu esikuva. Mutta Elina nimisiä rouvia Laukon kartanossa tunnetaan siltä ajalta kolme: paitsi mainittua Klaus Kurjen toista puolisoa, Klauksen tytär ensimmäisestä aviosta sekä tämän pojan vaimo Elina Grabbe. Viimeksi mainittu ei kuitenkaan voi tulla kysymykseen, koska eli avioliitossaan ainoasti muutamia vuosia, ja senkin ajan miniänä appelassa. Lyhytikäinen oli myös Elina Stenbockin avioliitto, 1460 luvun loppuvuosilta 1470 luvun keskivaiheille; eikä hänen asemansa lapsettomana leskenä, jos hän Klaus Kurjen luultavasti tapaturmaisen kuoleman aikana vielä eli, ollut omiansa antamaan tilaisuutta laajemmalle tuntuvaan vaikutukseen. Sitä vastoin on Klaus Kurjen ainoalla Elina nimisellä tyttärellä ollut kaikki mahdollisuudet luoda itselleen pysyväisempää jälkimuistoa. Tämä Fru Elin, piispa Arvid Kurjen sisar ja koko nuoremman Kurki-suvun kantaäiti, oli vuodesta 1489 naituna äidinpuoliselle serkulleen, Knuutti Eerikin pojalle. Hänen miehensä oli kotoisin Ruotsista, vaan siirtyi Suomeen ja oli ainakin vv. 1512-1535 Pohjanmaan ja Satakunnan laamannina, esiintyen myös Laukon herrana (till Laucko, ennen till Näs) sekä vuodesta 1523 valtaneuvoksen arvonimellä. V. 1538 mainitaan molemmat vainajina, joten heidän suoranainen vaikutuksensa Vesilahdella ulottuu vähintäin kolmelle vuosikymmenelle. Että he tämän ajan ovat hyvin käyttäneet, siitä on paraana todistuksena 1535 vuoden asiakirjassa Elina rouvan miehelle annettu kunnianimi gamle godeman (hyvä vanha mies).[254]
Jos siis runon kuvaus Elinasta on muisto Klaus Kurjen tyttärestä, eikä puolisosta, niin on runon syntymäaika siirrettävä edellämainitun kuolemasta vielä enemmän eteenpäin eli 1500 luvun jälkimmäiselle puoliskolle. Puutteellinen runopuku saisi myös siten osaksi selityksensä.
Onko Elinan surmarunoa laulettu ulkopuolellakin Vesilahden pitäjää, on hyvin vaikea ratkaistava. Sääksmäellä lauletussa Inkerin virressä on tosin pari säettä:
Mistäs tunnet Lalmannikses?
Tu[l]ennasta tunnen pur[ren],
jotka muistuttavat Elinan surman säkeitä (B, vrt. C, D):