Toivotan mä tähän talohon, Kuivan kuusen keskelle pihaa, Oksat k— juoksemahan, Lutvut p— pruiskimahan (4). Isäntä hirtehen, emäntä ortehen (45). Veriveitsi pöydän päähän (45). I. h. e. o. Poika korpehen, kontti selkähän, Piru konttihin, korvat pystyhyn (h).
"Silmään pistävä", huomauttaa Borenius,[55] "on suomalaisen virren yhtäläisyys mainittujen, varsinkin kaukaisempien kansojen laulujen kanssa, joissa legendalaulun alkuperäinen muoto on säilynyt paremmin kuin ruotsalaisessa." Tapanin irtisanomisen palveluksestaan sekä Ruotuksen käskyn käymään ruualle tapaammekin taaksepäin mennen vasta englantilaisessa Tapanin laulussa. Mutta toiselta puolen on suomalaisessa virressä piirteitä, jotka sen liittävät läheisesti skandinaavilaiseen, niinkuin Tapanin esiintyminen tallirenkinä ja hevosten juottaminen; vieläpä nimenomaan ruotsalaiseen muodostukseen, jossa Tapanin laulajat lopuksi pukevat runoon sekä kerjuunsa että kiitoksensa. Tämä ei ole muuten selitettävissä kuin olettamalla, että laulu Ruotsissakin on aikoinaan ollut paljoa täydellisempi. Kysymyksen alaiseksi vaan jää, ovatko kukkojutun rinnalla esitetyt härän ja veitsen ihmeet jo Ruotsissa muodostuneita, vai vasta Suomen puolella lisättyjä. Kuivan puun vesoittumisen olemme vendiläisen laulun yhteydessä huomanneet; muutamissa Varsinais-Suomen suorasanaisissa tarinoissa tavataan myös tämä piirre.[56] Härkä kukon rinnalla esiintyy, niinkuin saamme nähdä, vielä virolaisessa Luojan surma-runon muodostuksessa, joka on riippumaton suomalaisesta, vaan mahdollisesti yhteisestä alkulähteestä johtuva. Suomalaisessa runossa on kuitenkin härän kuvaus siinä määrin kukon kuvauksen jäljittelyä — sanojen mylviminen, luilla luhiseminen ja kynsin maata kaappiminen — että sen hyvin voi ajatella ihan itsenäisesti Suomen puolella lisätyn kolmiluvun täydentämiseksi.
Mutta olkoonpa suomalainen runo niissäkin kohdin mukaelma kadonnutta ruotsalaista, joka vuorostaan on muodostunut alkuperäisemmästä tanskalaisesta j.n.e., niin on se sittenkin esitystavaltaan kaikkia esikuviansa paljoa täyteläisempi ja runollisempi. Vanha runomittamme kertoineen on nähtävästi vaatinut Suomen runottarelta verrattain itsenäistä työtä.
Suomen länsimurteen alalta on vielä mainitsematta vähäinen katkelma
Etelä-Pohjanmaalta joka on säilynyt Ajoksen loitsun jatkona:[57]
Hiiden hihti, hiiden huhti,
Hiiden helvetin hevonen,
Näki tähden taivahasta,
Ja pilkan pilven raosta.
Itäsuomen runoalueella on Tapanin virrestä ainoasti yksityisiä säkeitä säilynyt. Pohjois-Hämeessä on Hevosen pihallepäästö-sanoihin joutunut piirre Ruotuksen hevosen ruokinnasta:[58]
Ruoki Ruotuksen hevosta,
Katso Kiiskon konkaria,
Metsäilveksen iholle,
Metsäuuhen untuvalle.
Samoilla seuduin ilmaantuu se myös Tallirengin sanoissa:[59]
Syötä syöttäjä hevosta,
Katso Kiivan kankaria,
Seiso yöt suka käessä,
Päivät kampa kainalossa.
Sukimisen kuvaus, johon se on liittynyt, on yleinen ei ainoastaan hevosen, vaan myös karjan luvuissa.[60] Yhdistyksen on nähtävästi aiheuttanut Hevosen synnyssä avuksi pyydettynä pyhimyksenä esiintyvä Tahvanus. Esim. mainitussa itäpohjanmaalaisessa kappaleessa, jossa hän on nimenomaan "jumala", rukoillaan: