Kantelettaren alkulauseesen painetuista kertovaisista lauluista kolmas: "Morsiamen kuolo", on jo ohimennen mainittu johtuneeksi saksalaisesta kansanlaulusta. Tämä vuorostaan on toisinto Europassa laajalle levinnyttä ballaadia.[466]
Kaukana Kreikassa lauletaan nuoresta morsiamesta, joka ei tunnusta pelkäävänsä kuolemaa, vaan heti saa tuntea sen vallan. Sulhanen saapuessaan loistavan saattojoukon kera viettämään häitänsä näkee miehen kaivavan hautaa ja kysyttyään saa tietää, että sitä kaivetaan hänen morsiamelleen. "Tee syvä ja leveä, kaiva kahta varten!" hän huudahtaa ja lävistää rintansa tikarilla. Haudalle kasvaa piilipuu ja sypressi, jotka kääntyvät toistensa puoleen ja ikäänkuin suutelevat toisiaan, kun kovasti tuulee. Välistä kerrotaan sulhasen tavanneen kuolleenkin ja nostaessaan hunnun kasvoilta nähneen, että se on hänen morsiamensa.
Toisaalla taas Espanjan Katalooniassa mainitaan nuoren miehen kuulleen hautajaiskellojen soivan ja hänelle kysyttyä vastatun hänen morsiamelleen soitettavan. Siinäkin hän saa nähdä kuolleen kasvot, vieläpä puhutella morsiantaan, joka neuvoo teettämään kirstun kyllin leveän kahta varten. Samoin tikarilla hän surmaa itsensä.
Englannissa ja Skotlannissa tunnetaan kaksikin tämän ballaadin muodostusta. Toisessa sulhaselta, jonka täytyy lähteä pariksi vuodeksi Skotlantiin, jää morsian Lontoosen. Vaan tuskin puolen vuoden kuluttua hänelle tulee niin ikävä, että tallirengillään heti valjastuttaa valkean hevosensa. Lontoossa hän ensin kuulee kellonsoiton ja sitten saa nähdä kuolleen. Seuraavana päivänä hän itsekin sortuu suruun. Molemmat haudataan erikseen kirkkoon. Vaan morsiamen haudalta kasvaa ruusu ja sulhasen orjantappura, jotka kohoten yli kirkon yhtyvät toisiinsa. Sen johdosta saavat he yhteisen haudan. — Toisessa muodostuksessa nainut mies saa sanan kotoa. "Onko joku linnoistani sortunut tai torneistani valloitettu, vai onko kaunis vaimoni saanut tyttären tai pojan?" Asian kuultuaan hän satuloittaa kolme hevosta, jotka kaikki kiireisestä ajosta tielle kaatuvat. Sitten kohtaa ruumisarkunkantajat ja avatessaan kääreliinan näkee oman vaimonsa. Itsekin kuolee seuraavana päivänä. Haudoille kasvaa koivu ja orjantappura, joiden latvat menevät erilleen, vaan juuret yhtyvät.
Myös Saksassa löytyy eri toisintomuotoja, joista aluksi seuraava esitettäköön.[467] Ritari lohduttelee alhaisempisäätyistä lemmittyänsä, luvaten maksaa hänen kunniansa. Paitsi suurta rahasummaa, tarjoo hänelle tallirenkinsä avioksi. Mutta tyttö ei välitä mistään muusta, kuin ritarista itsestään, ja kun ei häntä saa, niin lähtee Augsburgiin äitinsä luo, jolle ilmoittaa asian. Tämä tarjoo hänelle viiniä ja paistettua kalaa, mutta hän ei huoli muusta kuin leposijasta. Keskiyön aikaan ritari näkee unessa, että hänen lemmittynsä on lapsivuoteesen kuollut. Kiireesti hän tallirengillään satuloittaa kaksi hevosta. Nummen yli ratsastaessaan kuulee kellojen soivan ja saa pahan aavistuksen. Augsburgin kaupungin portilla tapaa paarinkantajat. Kohotettuaan kääreliinaa ja kuolleen tunnettuaan, vetää miekkansa ja työntää sen rintaansa. Hänet pannaan samaan kirstuun. Haudalle kasvaa kaksi liljaa. Tämä laulu on ollut yleisesti tunnettu yli koko Saksan Reinin varsilta Böömin rinteille. Muutamassa Magdeburgilaisessa kappaleessa kreivi kohtaa tiellä vielä haudankaivajat, joilta tiedustelee.[468]
Vanha mainittu laulun muoto ei mitenkään ole. Alkuosassa on riimi kovin puutteellinen ja refrängin korvaa pelkkä rallatus (esim. wiederrum-dum-dum, viderallara). Myös näkyy siinä selvästi toisen laulun vaikutus.[469] Vanhin saksalainen kirjaanpano on vuodelta 1777.
Tanskaksi mukailtuna löytyi tämä laulu kuitenkin jo 1657 tienoilla[470], johon aikaan se myös nähtävästi levisi Ruotsiin. Ruotsalaisista kappaleista täydellisimmät on saatu Skånesta sekä Länsi-Suomen saaristosta.[471] Viimeksimainitusta, missä ainoasti loppukärki (Skånessa: lehmuksen lehtien yhdistyminen) puuttuu, on saksalaiseen alkutekstiin verraten useita lisäpiirteitä huomattavissa. Nuori mies ottaa tallista valkean hevosen, jolle panee kultaisen satulan ja hopeaiset silat. Kamarissa hän pukee yllensä paraimmat vaatteet. Seitsemän peninkulmaa hän ajaa yhtenä yönä, sillä aikaa kuin muut makeinta untansa nukkuvat. Viheliäisessä metsässä hän kuulee lintusten laulavan neitosesta, joka jo on kuollut. Kellonsoittajat ja haudankaivajat, jotka hän tiellä tapaa, vastaavat hänen kysymykseensä. Paarinkantajat pysähdyttäessään hän hyväilee morsiamensa valkeita poskia, jotka "ennen olivat ruusunpunaiset."
Nämät lisäpiirteet tavataan kaikki myös suomalaisessa laulussa, joka siten selvästi osoittautuu juuri Suomen Ruotsalaisilta opituksi. Siinä on vielä moniaita uudennuksia,[472] jotka siirtävät sen ijän yhä myöhäisemmäksi. Nuori mies ei saa ilmestystä unessa, vaan saa kirjeen kultansa sairaudesta. Ei hän myöskään lopeta itseään miekalla, vaan itkemällä seitsemän vuorokautta. Ja viimeksi vielä laulu antaa sen lohdutuksen, että vierekkäin haudatut heräävät kerran taivaassa. Onnistuneena muutoksena voi pitää koko tuon mauttoman alkuosan typistämisen yhteen ainoaan värssyyn:
Illalla istuttiin istumella,
Murehest' ei mitänä tietty.
Suoraan Saksalaisilta on sama laulu Virolaisillekin levinnyt. Alkuosa on siellä tehty, jos mahdollista, vielä tympeämmäksi.[473] Lopussa herra usein lahjoittaa tallirengilleen moisionsa ja tavaransa pyynnöllä, että lopettaisi hänen henkensä. Kun tämä ei sitä tohdi tehdä, hän teräaseella tai tavallisemmin vielä ampumalla surmaa itsensä.[474] Huomattavin piirre on kuitenkin tallirengin säännöllisesti esiintyvä nimi Hans eli Ants, joka luultavasti on löytynyt saksalaisessa alkulähteessä, koska sen eräs ruotsalainenkin toisinto on säilyttänyt muodossa: Anders.[475]