Unkarilainen Hunfalvy[605] taas piti alkusointua, yhtä hyvin kuin kertoakin, "ugrilais-suomalaisen runouden" omituisuutena; "sillä näemme, että samaa omituisuutta tavataan myöskin Voguleilla ja että se on ollut Magyareillakin, päättääksemme sen säilyneistä jäljistä. — — Mutta se ei ole tainnut tullakaan siihen germaanilaisesta runoudesta, kosk'ei tässä ole mitään kertoa. Vaan se seikka, että runo-sana on otettu lainaksi, todistaa yhtä vähän, kuin latinainen sana 'värsy', joka on tullut kaikkiin eurooppalaisiin kieliin, ei sen vuoksi, että eurooppalaiset kansat vasta silloin olisivat ruvenneet runoutta viljelemään, kun tulivat tuntemaan latinan kieltä, vaan sen tähden että sovittivat latinaistakin sanaa siihen runouteen, jota harjoittivat."
Alkusoinnun omaperäisyyttä suomalaisessa runossa puolustaa myös Comparetti viitaten V. Radloff'in tutkimuksiin Altain Tatarien runomuodoista.[606] Näillä niinkuin useilla muillakin Aasian turkkilaiskansoilla on runonkaunistuksena, paitsi kertoa, erityisesti kehittynyt alkusointu; samoin vielä Mongooleilla maisteri G. J. Ramstedtin suullisen tiedonannon mukaan.
Ettei suomalaisen runon alkusointu voi olla johtunut skandinaavilaisesta, osoittaa jo niiden erilainen käytäntö. Jälkimmäisessä se ulottuu yli kahden säkeen, kuten myös Ahlqvist huomauttaa:[607] "kahdessa runosäkeessä on kolme sanaa, jotka alkavat samalla puustavilla, joista kolmesta sanasta kaksi pitää olla edellisessä säkeessä ja kolmas jälkimmäisen säkeen alussa." Vaan vaikka voisikin ajatella, että Suomalaiset olisivat sen "oman mielensä ja kielensä mukaan muodostaneet", niin tekee lainan olettamisen mahdottomaksi se oleellinen eroitus, joka on skandinaavilaisen ja suomalaisen runomitan välillä. Edellisessä on ainoasti korollisten iskutavujen luku määrätty, vaan korotonten määräämätön, jota vastoin jälkimmäinen on syllaabinen s.o. tarkalleen tavuja lukeva sekä lisäksi vielä laajuudesta lukua pitävä.
Ratkaiseva tässä suhteessa on Paasosen lausunto Mordvalaisten runoudesta:[608] "Ei mielestäni sitäkään voi kieltää, että mordvalaisen runon kaunistimena käytetään alkusointua, joka Venäläisille on miltei aivan vieras. Se ei tosin ole likimainkaan niin yleinen ja säännöllinen kuin suomalaisessa runossa." Siinäkin suhteessa hän huomauttaa mordvalaisen runon esiintyvän vähemmin kehittyneenä, että alkusointu yleensä rajoittuu sanaa alkavaan kerakkeesen, jota vastoin se suomalaisessa useimmiten ulottuu seuraavaan ääntiöön. Mutta pääasia on, että Mordvalaisilla samoin kuin Suomalaisilla alkusointu esiintyy ei yksistään kerron, vaan myös säännöllisen runomitan yhteydessä; mainituissa Mordvalaisten kahdeksantavuisissa säkeissä on sointusanoja tavallisesti kaksi, välistä kolme, aivan niinkuin suomessakin.
Siihen, että alkusointu on juuri suomalaisessa runossa niin hyvin säilynyt ja kauniisti kehittynyt, lienee etupäässä vaikuttanut koron säännöllinen esiintyminen ensi tavulla suomenkielessä, toiseksi myös sanaa alkavien kerakkeiden (erittäin umpi- ja suhuäänteiden) harvalukuisuus.[609]
Sekä säkeenkerto että alkusointu ovat siis varmasti ikivanhoja kaunistuskeinoja suomensukuisten kansojen runoudessa. Vaan miten on itse runomitan laita?
Paasonen on suomalaiseen runosäkeesen verrannut Mordvalaisten kahdeksantavuista säettä, tosin myöntäen että tämä löytyy myös toisilla erisukuisilla kansoilla, "yksinpä Venäläisilläkin, joilta se, samoin kuin moni muu metri olisi saattanut tulla Mordvalaisille".[610] Se mikä suomalaisesta säkeestä mordvalaisen eroittaa, on tämän jälkimmäisen puhtaasti syllaabinen (tavuja lukeva) luonne; siinä "ei laajuus- eikä liioin korkosuhteillakaan ole merkitystä". Mutta Paasonen selittää eroituksen osaksi sillä, että "vokaaleilla ei nykyisessä mordvankielessä varsinaisesti olekaan kuin yksi (lyhyt) pituusaste", osaksi huomauttamalla, "ettei suomalainenkaan runo suinkaan aina ole ankarasti säännönmukainen — —. Ja Virolaisten runoja tarkastaessamme kohtaamme paljonkin tämmöisiä 'epäsäännöllisiä' säkeitä. Tuskinpa sen vuoksi erehtynee, jos tämän nojalla päättää, että suomalaisen runon säännönmukaisuus, mikäli sitä todella on olemassa, on myöhemmän kehityksen tuote, että mordvalaisen runon kahdeksantavuinen, puhtaasti syllaabinen säe on suomalaisen säkeen alkumuoto."
Löytyy vielä yksi lukuunotettava seikka, joka vaikeuttaa suomalaisen runosäkeen yhdistämistä mordvalaiseen. H. Paasosen hyväntahtoisen välityksen kautta on opettaja N. Suvorovilta Kazanista saatu viisi mordvalaista sävelmää, joista kaksi 8-tavuisiin säkeihin. Näistä ovat Ilmari Krohnin selityksen mukaan toiset kolme pentatoonisia s.o. siihen ikivanhaan puoliaskeloita tuntemattomaan viisisävelikköön kuuluvia, joka on kiinalaisen musiikin omituisuus ja joka aivan viime aikoina on keksitty Mongooleilla sekä suomensukuisilla Tsheremisseillä ja Votjakeilla. Mutta juuri mainittuihin kahteen 8-tavuiseen säestöön sovitetut sävelmät ovat diatoonisia s.o. siihen seitsensävelikköön kuuluvia, joka viittaa kristillisen resitatiivin vaikutukseen. Samoin ovat Suomalaisten ja Virolaisten vanhat runosävelmät kauttaaltaan diatoonisia ja siis myöhempisyntyisiä. Tosin voi vähälukuisten mordvalaisten ainesten todistusta pitää satunnaisena; myöskin voi ajatella suomalaisen runon sävelmän aikain kuluessa vaihtuneen, niinkuin todella muutamin paikoin uudemmalla ajalla on sille sovitettu hyvinkin "moderni" sävelmä. Vaan kaikissa tapauksissa on mordvalaisen ja suomalaisen runon suhde valmis ratkaistavaksi vasta silloin, kun ensiksi on edes suomalaisen ja virolaisen runon suhde selville saatu.
Tärkeintä olisi tutkia, missä määrin Kalevalan runomitan säännöt kansanlaulussakin eri runoalueilla pitävät paikkansa. Niinkuin tiedämme, ovat runomitat vanhoissa klassillisissa kielissä kokonaan laajuudelle rakennetut, jota vastoin ne useimmissa uusissa kielissä pääasiallisesti korolle perustuvat. Runomittaa, jonka perustuksena olisi sekä laajuus että korko, on mahdoton missään kielessä tarkoin noudattaa; on pakko polkea joko kokonaan jompikumpi taikka osittain kumpaistakin. Viimeksi mainittua menettelyä on vanha runomittamme omalla tavallaan yrittänyt. Laajuuteen nähden se määrää, ettei (paitsi ensi jalassa, josta edempänä) pitkää tavua saa milloinkaan käyttää lyhyen asemesta runojalan laskussa,[611] ja että lyhyttä tavua saa nousussa pitkän asemesta käyttää ainoasti silloin, kun sillä ei ole pääkorkoa. Tämä näennäisesti omituinen poikkeus, joka vaatii, että on rikottava myöskin korkoa vastaan, jos kerran laajuuden perustuksesta luovutaan, on vanhan runomittamme kaikista hienoin piirre. Sillä laulaessa loukkaa verrattomasti vähemmän korottoman tavun venyttäminen kuin pääkorollisen, esim.
Mieleni minun tekevi.