Mieleni minunkin teki.
Koron vaikutus on, paitsi mainitussa suhteessa, vielä siinäkin huomattava, että keskiarvoinen tavu pääkorollisena on täysin pitkän arvoinen, vaan ilman pääkorkoa lyhyen veroinen. Sivukorolla ei ole runomitallista merkitystä.
Että Savon sekä Suomen ja Venäjän Karjalan ynnä Inkerin runous on näille perusteille rakennettu, on silminnähtävä. Poikkeukset, milloin ne eivät johdu satunnaisesta huolimattomuudesta, ovat helposti selitettävissä murteiden myöhemmästä kehityksestä, joka usein käy ilmi, jos saman runon lausumis- ja laulutapaa toisiinsa vertaa. Että länsisuomenkin runous on aikoinaan aivan samoja lakeja noudattanut, osoitettiin edellä (I. s. 103).
Kysymys on vaan siitä, missä määrin nämät lait ovat yhteiset myös virolaiselle runoudelle. Siihen on vastaus Viron eri runoalueilta hyvin erilainen. Varsinais-Virosta, jota esim. M. Wesken julkaisemat Eesti rahvalaulud edustavat, on se täydesti myöntävä.[612] Siellä käytetään lyhyttä pääkorollista tavua hyvin harvoin nousussa, paitsi jos seuraava tavu alkaa k:lla, t:llä tai p:llä, esim.
Ära kuule kuke healta.
Alla lepiku levada.
Kui'p see meesi mind ei võta,
Mind ei võta, teist' ei jäta.
Vaan viimeksi mainituissa tapauksissa on tavu ainoasti näennäisesti lyhyt, koska k, t, p lausutaan puolipitkinä ja niinmuodoin sulkevat edelläkäyvän tavun.[613] Etelä-Virossa sitä vastoin niinkuin J. Hurtin toimittama Vana Kannel I-II osoittaa, on sekä Võrunmaalla että Viljanninmaalla pääkorollisenkin lyhyen tavun käyttäminen nousussa hyvin yleistä, jota vastoin pitkän tai keskiarvoisen pääkorollisen tavun esiintyminen laskussa on verrattain harvinainen ilmiö.
Edustaako etelävirolainen runo myöhempää, taantunutta vai vähemmän kehittynyttä alkuperäisempää kantaa? Vastauksen voisi mahdollisesti antaa virolaisissa ja suomalaisissa runosävelmissä ilmaantuva erilainen kehitysaste. Edellisessä näet ovat usein kaikki kahdeksan tahtia yhdenarvoisia, jälkimmäisessä taas yleensä venytetään kahta viimeistä tavua, esim.[614]
Kui mi-na ha-kan lau-la-mai-e, Lau-la-mai-e, las-ke-mai-e.
O-tet-tiin mi-nus-ta ou-to, Var-sin vir-hi vis-kat-ti-hin.
Suomalaisessa säkeessä taas on pääpaino nähtävästi toisella ja erittäin neljännellä jalalla, joten ensimmäinen jalka jää ikäänkuin alkutahdiksi ulkopuolelle varsinaista poljentoa. Tämä seikka selittänee, miksi ensimmäisessä jalassa ei laajuus- eikä korkosuhteista eikä edes tavujen luvusta tarvitse tarkkaa huolta pitää.