Mutta voidaksemme sävelmän nojalla tehdä päätöksiä runomitan kehityksestä, täytyisi ensin ottaa selko siitä, onko Varsinais-Virolaisilla, joiden runomitta on täydelleen suomen kaltainen, myös runosävelmä mainitusta virolaisesta eriävä.[615] Toiseksi on huomioon otettava, että Inkeriläisillä on runosävelmiä, joissa viimeisten tavujen asemesta ensimmäinen on venytetty.[616]
Vielä vaikeampi on ratkaista kysymys, missä ja milloin suomalais-virolainen runomitta on syntynyt. Sitä varten olisi tietysti tutkittava muidenkin yhteissuomalaisten runouden jätteitä, vaikka todennäköistä on, että ne liittyvät siihen virolaiseen ja suomalaiseen runouteen, joka on itsekutakin maantieteellisesti lähinnä. Vatjalaisilla on enimmäkseen semmoisia runoja, joita niiltä muutenkin, jos olisivat Inkerikkoja, sillä paikkakunnalla odottaisi. Vepsäläisten runoissa taas voi osoittaa mitä läheisintä yhteyttä niiden kanssa, joita lauletaan Aunuksessa Salmin kihlakunnan rajalla.[617]
Tähän asti ei ole voitu osoittaa ainoatakaan runoa, joka olisi länsisuomelle ja virolle yhteinen muuten kuin joko keskinäisen jommankumman puolisen taikka kolmanteen yhteiseen lähteesen viittaavan lainan kautta. Sisällykseen perustuvien historiallisten määräysten kautta ei ole myöskään päästy varmuudella taemmaksi 1300 lukua. Tosin löytyy suomalaisia runoja, joiden aihe voi olla pakanallinen. Vaan koska tiedämme pakanuuden vielä 1500-luvulla täydessä voimassa rehoittaneen Inkerinmaalla ja Karjalassa, on erinomaisen vaikeaa pakanallisen aineksen johdosta päättää, onko sen sisällyksinen runo juuri pimeimpänä aikana vai vasta kristinuskon puolihämärässä muodostunut.
Jonkunlaisen ajanmääräyksen saattaa myös kielentutkimus antaa runomitan syntyyn nähden. Varmana voi pitää että virolais-suomalaisen runouden syntyessä ei viron- eikä suomenkielessä ollut tapahtunut kahden ääntiön supistusta edempänä ensi tavuuta kerakkeen kadon johdosta, vielä vähemmän siten muodostuneen pitkän ääntiön lyhennystä. Myöskin virolle ja länsisuomelle ominainen keski- ja loppuheitto ovat runokielelle kuulumattomia. Kysymyksen alaista vaan on, voivatko mainitut kielelliset todisteet millään varmuudella viedä meitä kauemmaksi taaksepäin kuin 1200-luvulle.
Että virolaiset-suomalaiset sävelmät ilmaisevat kristillisen musiikin vaikutusta, on edellä huomautettu. Kuitenkin saattaa ajatella tämän vaikutuksen alkaneen jo ennen kristinuskon maahan tuontia.
Mutta vaikka runojen sisällyksen, kielen ja sävelmän kannalta ei voisikaan varmuudella päästä aikaan, jolloin ei kahden vieraan vallan alaisuus vielä eroittanut toisistaan Virolaisia ja Suomalaisia, jää kuitenkin näille yhteisen runomitan oma todistus jäljelle. Juuri runojen eriaineisuus Virossa ja Länsi-Suomessa viittaa siihen, että runomitta on nykyisiä runoaineksia vanhempi. Kysymys voi vaan olla siitä, onko se syntynyt aikana, jolloin oli suoranaista yhteyttä Viron ja Länsi-Suomen välillä, vai sitäkin aikaisemmin, kun ei Suomenlahtikaan vielä heimokansoja toisistaan eroittanut.
Suomalais-virolainen runomitta on yksi ja ainokainen, niinkuin Comparetti oikein on huomauttanut. Sitä tosin voi pitää vanhan runoutemme alkuperäisyyden ja köyhyyden merkkinä.[618] Mutta se on samalla ollut välttämättömänä edellytyksenä tämän runouden erinomaiselle kehitykselle ja verrattomalle runsaudelle.
Juuri se seikka että kaikilla kansanrunoutemme lajeilla: epillisillä, lyyrillisillä ja loitsurunoilla, vieläpä sananlaskuilla ja arvoituksilla, on ollut yksi ja sama runomitta, on antanut esteettömän tilaisuuden runolaulajille muodostamaan yhtä runoa toisesta lainatuilla lisäpiirteillä, luomaan eri aineksista aivan uusia runoja sekä liittämään eri runoja yhtenäisiksi runojaksoiksi. Vaihtelevillakin runomitoilla olisivat Suomen kansan runot kyllä aina aiheuttaneet Kantelettaren tapaisen helmivyön, vaan kokoonpanematta niistä olisi ijäksi päiväksi jäänyt se kokonaiskuvaelma Suomen kansan elämästä, jonka yhtäjaksoisella vanhalla runomitallamme meille tarjoaa Kalevala.
VIITESELITYKSET:
[1] Fol. 5. ss. 22-31, aikaisempi ensimmäistä Kantelettaren käsikirjoitusta.