Luoja soitti tietä myöten,
Maata myöten Maariainen,
Sata santtia jälestä,
Tuhat muita tuttavia.
Silta vastahan tulevi.
Luoja sillalle kumarsi,
Antoi kättä siltapuille.
Enkelit imehtelevät,
Pyhä rahvas naurahtavat:
"Katso meiän Luojuttamme,
Ja juta Jumaluttamme,
Kuten sillalle kumarsi,
Antoi kättä siltapuille!"
Luoja vasten vastaeli:
"Sillä sillalle kumarsin,
Annoin kättä siltapuille,
Silta hoiteli minua;
Kunis julki Juuta käynyt,
Vaelsi meteli kansa,
Paha rahvas pois pakeni,
Sinis seisoin sillan alla."
Luoja soitti j.n.e.
Aita vastahan tulevi.
Luoja aialle kumarsi
— — —
"Sillä aialle kumarsin,
Annoin kättä aitapuille;
Sinis istuin aian alla."
— — —
Kirkko vastahan tulevi.
Luoja kirkolle ei kumarra,
Anna ei kättä kirkkopuille.
"Sillä en kirkolle kumarra,
Anna en kättä kirkkopuille;
Kirkost' oon otettu kiinni,
Kappelista kahvaeltu."
Tämä kappale on melkein liiankin täydellinen, sillä sopii epäillä, onko myös aita keskimmäisenä vastaantulijana runoon alkuansa kuulunut. Hevaan puolen yhdessätoista kappaleessa tavataan aita ainoasti yhdessä sillan ohella ja toisen kerran sen sijalla.[268]
Soikkolassa tavataan vielä aidaspuut toisen typistyneen kappaleen säkeissä:[269]
Antanut ei kättä aiaspuille,
Kumartainut ei kirkkopuille.
Sitä paitsi esiintyy Soikkolassa toisintomuoto, jossa sillan jälkeen ei tule aita, vaan keko:[270]
"Sillä sillalle kumartain,
Jos mä tässä yötä vietin,
Konsa Juutit loitse läksit,
Pahat miehet pois pakenit."
— — —
"Sillä keolle kumartain.
Annoin kättä sankapuulle,
Jos mä siinä yötä vietin.
Konsa Juutit loitse läksit."
— — —
"Sillä kirkolle en kumarra,
Anna en kättä alttarille;
Kirkossa kiinni otettihin.
Alttarissa ahistettihin."
Jos ottaa huomioon, että keskimmäinen vastaantulija on harvinainen, vaihteleva ja ennen kaikkea tarpeeton, koska siitä annetaan juuri sama lausunto kuin ensimmäisestä, niin tulee siihen päätökseen, että kaksiluku on kolmelukua alkuperäisempi. Runon perusajatuksena onkin selvästi sillan ja kirkon vastakohta. Halpa, kaikkien poljettava siltasalvos on Luojaa suojellut, jota vastoin hänellä ei ole ollut mitään turvaa temppelirakennuksen pyhyydestä. Mahdollisesti on tämä kuvaus syntynyt niistä raamatullisista kertomuksista, joissa mainitaan, mitenkä Vapahtajaa usein vaanittiin Jerusalemin temppelissä, ja mitenkä juuri tämän temppelin ylimmäiset papit häntä vainosivat, vaikka alhaisen "kansan" tähden eivät tohtineet häneen käydä käsiksi julkisella paikalla (Math. 21: 46).
Mainitun sillan ja kirkon vastakohdan säilyminen useimmin ja selvimmin Hevaan puolella viittaa runon leviämiseen Keski-Inkeristä Länsi-Inkeriin. Joenperästä saadussa parissa kappaleessa, joissa se on joutunut Lapsenetsinnän ja Luojan ylösnousennan väliin, on yksistään kirkko tallella, jota Luoja kumartelee antamatta selitystä ihmettelevälle kirkkorahvaalle.[271] Ja ainoassa Narvusin toisinnossa, joka on aivan irtonainen, on sillan sijalla aita ja "siinä" Luoja sanoo "yötä viettäneensä".[272]
Sekä runon ympäristöstä päättäen että sen leviämisen suunnasta, joka sillä on yhteinen muiden inkerinmaalaisten Luojan virren osien kanssa, on siis sekin luultavasti Länsi-Suomesta kotoisin. Sen roomalaiskatolisen alkuperän tekisi aivan epäilemättömäksi sana santit ylläpainetussa Soikkolan kappaleessa, jos sitä uskaltaisi pitää varmasti runoon kuuluvana. Siinä se ei kuitenkaan esiinny kuin tämän ainoan kerran. Ja samantapainen, vaan vielä komeampi kuvaus, tavataan muutamassa Soikkolan puolen Niukahdusluvussa yksinomaan Neitsyt Maarian kulkueesta käytettynä:[273]
Maaria matkaa pitävi,
Tuhat on eessä enkeliä,
Sata santtia jälestä.
Hän käy keskellä väkeä,
Paistaa kuin pyhäinen päivä,
Kumoittaa kuin kultaristi.