Luojan virren täydennys-yritys pohjoisimmassa Vienan läänin runoalueessa osoittaa meille kansanrunon äärimmäisen rajan. Kokeen onnistumattomuus ei riipu niin paljon siitä, että laulajalla on ollut yhdistettävänä katolisperäisiin lauluihin Venäläisten välittämiä suorasanaisia tarinoita. Onhan niitä muutamia todella sekä sisällykseen että muotoon nähden sulatettu, niinkuin Saunanhaku-virressä hevosen esiintyminen. Vaan koko aate luoda täydellinen Messiaadi, kokonaiskuvaus Vapahtajan elämästä, ei ole ollut itsetiedottoman kansanlaulun toteutettavissa. Siinä on jo kyllin, että oppimattomassa runolaulajassa on herännyt eloon tämä ajatus.
Lönnrot ei kuitenkaan ole ottanut varteen esitetyssä täydennys-yrityksessä piilevää kehoitusta, vaan on tyytynyt vakinaiseen Vienan-puoliseen kokoonpanoon. Yhtenä syynä on nähtävästi ollut uusien liitteiden suorasanainen ja lisäksi vaillinainen muoto.[396] Yleensä Lönnrot ei ole tahtonut kansantaruja itse pukea runomittaan; harvinaisena poikkeuksena on Kantelettaren saturuno "Viisastunut" (III. n:o 59), joka mahdollisesti hänelle kerrottiinkin paikka paikoin runomitallisena, kuten Vienan läänin sadunkertojain toisinaan on tapana.
Myöskin on muistaminen, kuinka arka käsiteltäväksi Luojan virren koko aine on ja erittäin siihen aikaan oli. Sen näemme jo vanhemman Topeliusen muistutuksessa julkaisemaansa "Paavin Opin aikuiseen Pääsiäis-juttuun": — — "Runo, jolle täsä on annettu sia, että siitä niin selkiästi on nähtävä niiden aikain mielen laatu, ja kuinka peräti joutavilta jutuilta pimitetty heidän tietonsa Jumalasta ja Lunastuksesta oli. Onnelliset meidän aikamme, joina Jumalan Sanan valkeus on pimeyden turhat juorut hajottanut." Kantelettaren kolmannen kirjan esipuheessa katsoo Lönnrotkin tarpeelliseksi erityisesti puolustaa Luojan virren liittämistä kokoelmaan: "Melkein koko virsi on tyhjää juorua, jolla Raamatussa ei ole pienintäkään perää — — hänen virressä mainittu viekkautensa eli kavaluutensa Juutasta kohti on koko hänen Jumaluuttansa vastaan pitävä asia, niinkuin se myös muutenki on valet, muuta nimittämättä. Mutta niin tuhma ja perätön kun tämä virsi yhdeltä puolelta on, niin on se toiselta puolelta sanarakentonsa suhteen soma ja kaunis; josta on nähtävä, että asia itse ja sanarakento ovat eriasioita, vaikka yksinkertaset niitä aina ei erota toisestaan."
Lisäksi on epäilemättä vaikuttanut se seikka, että Lönnrot oli useimpia Luojan virren kappaleista jo käyttänyt Kalevalan kokoonpanossa. Sen loppukohtaukseen on Marketan ja Maarian sekä nimien (Marjatta) että runojen yhdistymisen johdosta sovitettu Marja-virsi ja Saunanhaku ynnä Lapsenetsintä, viimeksimainittu kuitenkin vasta Uudessa Kalevalassa. Samoin on Lemminkäisen surma-runoon, kuten mainittu, Lapsenetsintä sekä osa Luojan ylösnousentaa yhdistetty. Vielä on Hiiden sepän kahlintaakin palanen liitetty Päivänpäästön kuvaukseen lähes viimeisessä runossa.
Sitä paitsi olivat useat ulkopuolelle Luojan virttä jääneet katolisperäiset legendarunot, joita Lönnrot olisi voinut käyttää tämän laajentamiseen, jo kansanlaulussa siirtyneet Kalevalan henkilöiden nimille, niinkuin on viitattu.
Viimeksi on otettava huomioon, että Lönnrotilla oli Kalevalassa kerran toteutettuna aate koota Suomen kansan vanhat runot yhdeksi yhtenäiseksi runoelmaksi, joka antaisi täydellisen kuvauksen sen muinaisesta uskosta ja elämästä. Silloin kuin hän runolaulajan ohjausta noudattaen ryhtyi liittämään yhteen "Runokokousta Väinämöisestä", oli hänelle kansan puolelta mikäli mahdollista kaikki valmistettu. Ainekset tähän olivat kauttaaltaan runomitalliset sekä monin verroin runsaammat ja vielä paljoa laajemmin yhdistyneet, kuin Luojan virren kappaleet. Ymmärrettävää siis on, ettei Lönnrot vähemmillä edellytyksillä ruvennut yhtäläistä työtä toistamiseen suorittamaan. Kuinka vähän satunnainen, Lönnrotin mielivallasta riippuva Kalevalan kokoonpano on, selviää katsoen tältäkin kannalta.
IV.
Viron orjan virsi.
1. Runon muodostus Virossa.
Perin vastaisen kuvan suomalaisen runon kehityksestä edellä esitettyyn Luojan virteen verraten näyttää meille se Kantelettaren virsilauluista, joka nimellä "Viron orja ja isäntä" on painettu kolmannen kirjan neljäntenä runona. Luojan virren olemme nähneet moneen otteesen aina useammasta kappaleesta yhteen liittyvän, yhä uusia aineksia puoleensa vetävän ja niiden vaikutuksesta alati muuntelevan. Viron orjan virren sitä vastoin tapaamme suomenkielellä joka paikassa yhtäläisenä kokoonpanona, jossa ainoasti yksityiset piirteet hiukan vaihtelevat, vaan itse juoni pysyy alusta loppuun muuttumattomana. Aivan erilainen on myös molempien runojen kulku. Ikäänkuin säteitten tavoin Luojan virsi Itä-Suomen kautta hajaantui usealle taholle: erikseen Inkerinmaalle suunnassa pohjoisesta etelään ja idästä länteen; erikseen Salmin kihlakuntaan leviten suoraan lännestä itään; erikseen vielä Venäjän Karjalaan, jossa se rajan yli Vienan lääniin saavuttuaan näkyy kääntyneen etelää kohti Aunuksen puolelle. Sillä aikaa Viron orjan virsi kulki yhtenä virtana, ensin Inkerinmaan kapeassa uomassa päinvastaista suuntaa lännestä itään ja etelästä pohjoiseen Suomen rajalle, mistä se levisi yli Itä-Suomen runoalueen, siten että pää-virta kulki pitkin Laatokan rantaseutua Itä-Karjalaan sekä Ilamantsin puolelle ja virran lieve ulottui Savoon ynnä savolaissukuiseen Pohjois-Hämeesen asti. Mutta Venäjän Karjalassa, jossa Luojan virsi on runsaimmin ja täyteläisimmin edustettuna, on ainoasti vähäisiä katkelmia löydetty kysymyksessä olevasta runosta. Ja päin vastoin kuin Luojan virsi, joka todistettavasti johtaa syntyperänsä Länsi-Suomesta, on Viron orjan virsi ilmeisesti saanut alkunsa Viron puolella.