I. Warsinais-Suomen valloitus.
1. Pyhän Eerikin retki, v. 1157.
Kaks oli pyheä miestä
Kaksi kansan ruhtinasta,
Ristiveljeä jaloa;
Yksi kasvoi Ruotsinmaalla,
Toinen maalla vierahalla.
Lapsi maalta vierahalta,
Se on Hämeen Henrikki,
Waan joka Ruotsissa yleni,
Se on Eerikki ritari,
Ruotsin kuuluisa kuningas.
Näin laulaa mainittu runo. Tämä Eerikki kuningas, jonka runo mainitsee, oli sitä nimeä yhdeksäs ja valittu v. 1150. — Ruotsissa oli vanha tapa, että kun kuningas Moran keräjissä oli valittu, niin nostivat hänet miehensä kilpien päälle, ja sitten vannoi hän valan kansallensa. Eerikki oli vannonut kolme valaa. Ensiksi oli hän vannonut kristin-uskoa vahvistaa ja kirkkoja rakentaa, toiseksi oli vannonut hallita kansaa lailla ja oikeudella; kolmaspa valansa oli ollut lähteäksensä sotahan pyhän uskon puolesta ja maan vihollisia vastaan. Tämä viimeinen vala uhkasi esi-isiämme, Suomen kansaa!
Siihen aikaan kaikui kaikissa kristikunnan kirkoissa kiivas saarna, että muka Jumalalle otollisin työ on sota pakanoita ja uskottomia vastaan. Kuka semmoiseen sotaan läksi, sille Jumala antoi anteeksi suurimmatkin synnit; ken siihen sotaan kaatui, pääsi suoraa tietä taivaasen. Tuhansia ja satoja tuhansia oli tämä saarna nostattanut intoon. He möivät maansa ja tavaransa, ompelivat punaisen ristin rintaansa ja riensivät pyhään sotaan. Näitä retkiä sanottiin ristiretkiksi ja niille lähteviä joukkoja ristimiehiksi.
Alussa olivat ristijoukot kaikki menneet Palestinan maalle, missä julmat Muhamedilaiset olivat haltijoina ja estelivät kristityitä käymästä Kristuksen pyhällä haudalla. Mutta nyt oli Palestina pelastettu vihollisten käsistä ja Jerusalemissa hallitsi kristitty kuningas. Sentähden rupesi pohjoisempain kristittyin kansain sota-into kääntymään toisahalle. Idässä päin Ruotsista ja Saksan koillisilla rajoilla istui vielä lukemattomat kansat pakanallisessa pimeydessään. Nekin nyt on saatettavat kristinkirkon laumaan, ja jos eivät hyvällä taipuneet, piti heitä tulen ja miekan avulla siihen pakoittaa. Saksalaiset karkasivat slavinsukuisiin kansoihin Itämeren etelärannoilla ja heimolaisihimme Wirossa. Ruotsalaiset puolestansa läksivät Ahvenan meren yli esi-isiämme vastaan. Pappien saarnasta kiihtyneenä päätti heidän nykyinen kuninkaansa Eerikki lähteä
paikalle papittomalle,
Maalle ristimättömälle;
Kivikirkot teettämähän,
Kappelin rakentamahan.
Mutta oli Eerikillä toinenkin syy, minkätähden piti lähteä Suomalaisia vastaan. Ennen muinoin kun Ruotsalaiset vielä palvelivat epäjumaloita, olivat olleet mahtavaa ja pelättävää kansaa. Heidän laivansa kävivät kaukana hävittämässä ja ryöstelemässä Etelän kristityitä maita. Silloin olivat myöskin pitäneet kurissa merentakaisia suomalaisia heimoja ja välin heiltä ajaneet veroa. Mutta Eerikin aikana oli se valta jo kauan ollut rauenneena. Kristin-usko oli näet ensin levinnyt ja juurtunut Etelä-Ruotsiin eli Gotimnaalle. Pohjois-Ruotsissa sitä vastaan pysyivät Svealaiset pakanoina melkein Eerikin aikaan asti. Siitä oli Ruotsin kansassa syntynyt eripuraisuutta. Gotilaiset ja Svealaiset valitsivat kumpaisetkin kuninkaita ja kävivät sotaa keskenänsä. Tästä syystä heidän sotalaivansa saivat lahota teloilleen ja unouksiin joutuivat veron otot Suomen maasta. Päinvastoin nyt Suomalaiset vuoronsa kävivät vierahilla Ruotsissa. He purjehtivat pursillansa yli meren ja laskivat rantaan, missä heitä ei arvattu tulevaksi. Siinä tappoivat, polttivat, ryöstivät, riistivät, ja käänsivät sitten purtensa kotipuoleen.
Tuoden täytensä rahoja,
Alaisensa aartehia.
Wielä on monta paikkain nimeä Ruotsin rannikoilla, jotka näitä esivanhempaimme retkiä muistuttavat mieleen, ja kansa niistä tietää jutella julmia tarinoita. Semmoisia ovat esim. Estaskär ja Estaklippa Tukholman saaristossa, sillä siihen aikaan kutsuttiin usein Suomen maata Österlanden (Itämaa) ja kaikkia suomensukuisia kansoja Ester (Itäläiset).