Kun Rajajoen yli tullaan Suomeen, on Viipurin kaupunki linnoineen ikäänkuin porttina. Sen portin saranat olivat siis ensin auki kiskottavat, jos venäläinen täysin turvin tahtoi lähteä lännemmäksi. Mutta suomalaisetkin tämän hyvin tiesivät ja olivat Viipurin suojaksi tuoneet urhoollisimmat päällikkönsä sekä parhaiten varustetun väkensä. Isäntänä linnassa oli rohkea Ruotsin ritari Knuutti Posse, ja Suomen miehistä oli hänellä apuna Henrikki Eerikinpoika Bitz, Pohjois-Suomen laamanni Tönne Eerikinpoika Tott, Maunu Frille, Maunu Laurinpoika ynnä monta muuta. Jokainen oli tuonut muassansa joukon rohkeita, sotaan harjaantuneita palvelijoita, ja Maunu piispakin oli lähtiessään jättänyt Viipuriin 60 parasta huoviansa. Paitsi tätä varsinaista sotaväkeä oli sinne jo saapunut suuri joukko talonpoikia Uudeltamaalta, ja toisia oli tulossa. Lokak. 1 p. siunasi Maunu piispa Turun lääniläisten sotalipun, jonka jälkeen hän lähetti heidät itäänpäin marssimaan. — Kyminjoen seuduilla oli kaadettu murroksia ja varustettu vartiaväkeä Klaus Henrikinpoika Hornin, Etelä-Suomen laamannin, ynnä Herman Flemingin, Louhisaaren herran, johdon alle. Niiden piti siellä suojella rajaa, jos joku vihollisparvi Viipurin ohitse luikahtaisi. Näin varustettuna odottivat suomalaiset pelotonna, vaikk'ei huoletonna, verisien vihollistensa tuloa.
Syysk. 24 p. levisi venäläisten leiri "alle Viipurin vihannan". Kolmen peninkulman laajalta näkyi venäläisten majoja ja varustusvalleja; tuhansittain kihisi vihollisten väkeä joka paikassa. Kolmeen ensimäiseen viikkoon eivät he kuitenkaan vielä saaneet kaupunkia kaikin puolin saarretuksi, niin että apuväkeä ja muita tarpeita saattoi yhä vielä tulla lisää. Viipurin kaupunki on näet rakennettu pitkälännän, kapean niemikaistaleen päähän, joka viettää idästä länteenpäin. Kaupungin takana on salmi, jonka keskellä linna seisoo saarella. Etelään päin leviää avara selkä, josta Uuraansalmen kautta päästään ulos merelle. Pohjoisessa polvittelee Suomenvedenpohja 7 km luoteeseen päin. Tämän jotenkin leveän selän yli venäläiset eivät voineet päästä; sillä kaikki suuremmat alukset oli kaupungin väki epäilemättä korjannut pois heidän käsistään. Voidaksensa Viipurin läntistäkin puolta ahdistaa, ei heillä sentähden ollut muuta neuvoa, kuin kiertää ylt'ympäri koko Suomenvedenpohjan. Tämän selän luoteiseen pohjukkaan juoksi Juustilanjoki, joka nyt on Saimaan kanavan suuna. Sekin oli siksi syvä ja leveä, ettei siitä aluksetta olisi päässyt yli. Täytyi kulkea vieläkin pari kilometriä ylemmäksi, missä Vatikiven koskessa (se on kanavaa kaivaessa kokonaan perattu) oli kaalamo eli kahlauspaikka. Siitä oli venäläisten ennenkin ollut tapana samota Viipurin linnan sivuitse.
Estääksensä vihollisen ylipääsöä siinä paikassa, lähetettiin yöllä lokak. 12 p. vasten Viipurista jommoinenkin joukko. Siinä oli 100 aatelispalvelijaa l. huovia sekä Uudenmaan nostoväkeä 800 miestä. Päälliköksi oli pantu Maunu Frille, Niilo Pentinpoika ja eräs saksalainen, nimeltä Vinholt. He soutivat venheinensä Lavolaan, joka on Juustilanjoen suussa, ja astuivat siellä maalle. Mutta samassa levisi huhu, että nyt venäläinen jo tulee. Uudenmaan talonpoikaparat, jotka eivät ennen olleet sotaa käyneet, säikähtyivät tuosta niin pahanpäiväisesti, että he juoksivat minkä käpälät kerkesivät takaisin venheisiinsä. Niihin kun sitten rupesivat kiireissään tunkeutumaan, niin upposi puolet aluksia meren pohjaan. Aatelispalvelijat sillä välin olivat miehuullisesti torjuneet vihollisen päältään ja vihdoin ajaneetkin hänet pakoon. Tuosta myös talonpojat rohkenivat ja alkoivat uudestaan tulla rantaan. Veneitä ruvettiin nostamaan, ja ajamaan vettä ulos. Tässä toimessa vielä oltiin, kun toinen suurempi vihollisparvi karkasi päälle. Niitä eivät aatelispalvelijat kyenneet vastustamaan, vaan alkoivat tapellen peräytyä rannan puolelle. Sen kun talonpojat huomasivat, niin taas kaikki kapuamaan venheisiin; työntävät venheet rannalta ja lähtevät soutamaan selälle päin. Siten rohkeat aatelispalvelijat joutuivat melkein kaikki turmion omaksi; mitkä vihollinen teloitti tantereelle, mitkä vei vangiksi mukaansa. Niiden joukossa olivat retken päällikötkin, paitsi Vinholt, joka veteen hypäten kaappasi veneestä laahaavan köyden kiinni ja sillä keinoin pelasti henkensä. Hänen kanssaan palautui vielä 8-10 aatelispalvelijaa, muun muassa kuusi Maunu piispan kuudestakymmenestä huovista. Talonpoika-nahjuksia oli hukkunut noin 100 miestä. Viipurissa oltiin kovasti vihoissaan näille uusmaalaisille, jotka pelkuriudellansa olivat tehneet koko retken tyhjäksi ja jättäneet niin monta urheata sotakumppalia surman suuhun. Itse Posse lausui pilkaten, että jos 400 uusmaalaista sattuu kuulemaan kahden venäläisen äänenkin, niin he jo kohta kiitävät käpälämäkeen.
Nyt oli venäläisillä vapaa pääsy Viipurin läntiselle puolelle, ja pian ilmaantui salmen takaiselle rannalle, s.o. Tervaniemelle, vihollisjoukko, jossa oli 450 ratsumiestä ja jalkaväkeä sen mukaan. — Samassa rynnättiin itäiseltäkin, Pantsarlahden puolelta kaupunkia vastaan. Muurin edustalle kuljetettiin risuja, pitkiä kankia ja tikapuita, joilla pyrittiin päästä muurin yli. Jommoinenkin joukko, kahden lipun kera, tunkeutui tuohon rantasolukkaan meren ja muurin välille, joka oli Mustainveljesten luostarin edustalla (nykyään siinä on kalaranta). He tahtoivat näin kahdelta puolen ahdistaa muuria, siksi että kaupungin olisi pakko jakaa voimansa kahteen osaan. Mutta turhaa oli venäläisten ryntääminen; säikähtämättä Suomen väki syöksi heidät takaisin, ja vihdoin täytyi vihollisen tyhjin toimin palata leiriin.
Tämmöiseen rynnäkköön ei venäläinen nyt pitkään aikaan uskaltanut käydä uudestaan. Hän sen sijaan
pani pyssyt paukkumahan, umpiputket ulvomahan, avokurkut ammomahan, jalot joutset joikumahan, alla Viipurin vihannan, alla suuren Suomen linnan.
Ampui kerran, ampui toisen, ampui kerran noin alatse, ampui toisen, niin ylitse, ampui kolmannen kohalle.
Jopa liikkui linnan tornit, räystähät rämähtelivät, patsahat pamahtelivat, kivet linnan kiikahteli, tornit maahan torkahteli.
Näin laulaa vanha suomalainen runo, ja Ruotsin riimikronika kertoo seuraavalla tavalla: Venäläisillä oli muiden muassa kuusi suunnatonta tykkiä, joista ammuttiin tynnyrin pohjan suuruisia kiviä. Näillä he ampuivat kaksi tornia maahan, ja muurikin niiden välillä alkoi mureta. Pian kaatui kolmaskin torni, ja se kaatui niin pahasti, että siihen kohtaan muuria aukeni rikko, mistä mahtui kaksi humalasäkkiä rinnakkain sisään. Mutta linnanväki ei näistäkään vahingoista vielä ollut millänsäkään. Knuutti Posse korjautti ahkerasti pienemmät viat ja tuon suuren rikonkin eteen laittoi jonkunlaisen varustuksen. Näissä toimin kului viikko viikon perästä, marraskuun loppupäivät olivat jo käsissä eikä Viipuri vieläkään valloitettuna. Pian oli talvi tuleva lumineen, pakkasinensa, jolloin piiritystyötä oli vaikea jatkaa, miltei mahdotonta. Siitä syystä päätettiin venäläisten leirissä uudestaan rynnätä kaupunkia vastaan. Maksoi mitä maksoi, sisään täytyi päästä, koska heitä oli monin verroin enemmän kuin linnan suojelijoita.
4. Viipurin pamaus.