2. Pitkän vihan alkuvuodet.
Suurempaa sotaa Ruotsin ja Venäjän välillä ei ollutkaan sen perästä ollut, kun Maunu Eerikinpoika kävi Inkerinmaata käännyttämässä. Siitä oli nyt jo kulunut toista sataa vuotta. Tällä rauhan ajallakin kävivät kyllä kummanpuoliset raja-asukkaat vähä väliä naapuriensa luona ryöstämässä sekä tappamassa, ja rikkoivatpa myös rajalinnain isännät toisinaan rauhaa, käyden pienillä sotaretkillä toisen valtakunnan alueella. Mutta näistä tapauksista ei ollut kuitenkaan syttynyt varsinaista sotaa, ja tuon tuostakin koeteltiin sammuttaa vainon kyteviä kipinöitä, rakentamalla taas välirauhaa muutamiksi vuosiksi. Vaan näiden sotaleikkien sijaan piti nyt tulla täysi tosi. Viimeisenä parina vuosikymmenenä oli yhä paksumpia pilviä alkanut nousta Suomen itäisille rajoille, ja rajalaisten välinen kiihkeä viha sekä yhä tihenevät hävitysretket olivat jo kauan ennustelleet ankarampaa ottelua.
Vuonna 1475 lähetettiin Viipurin linnan ja läänin haltijaksi Ruotsin ritari Eerikki Akselinpoika Tott. Tämä heti ryhtyi kaikellaisiin toimiin, saadaksensa hänelle uskotun maakunnan paremmin suojelluksi vihollisten retkiä vastaan. Viipurin kaupungin suojaksi hän rakensi vahvat muurit. Ja koska pohjoinen puoli hänen lääniänsä, Savon kihlakunta, oli aivan turvaton, alkoi hän heti maahan tultuansa rakennuttaa sinne uutta linnaa. Se rakennettiin saarelle keskelle sitä salmea, joka johtaa Haukiveden ja sen kautta koko Pohjois-Savon vedet Pihlajaveden kautta Saimaaseen. Linnallensa hän pani nimeksi Olavinlinna, vaan nykyään me sanomme sitä suomenkielellä Savonlinnaksi, ja sen ruotsalainen nimi on Nyslott (Uusilinna). Tott oli sen ensin rakentanut puusta, niinkuin useimmat pienet linnat siihen aikaan olivat. Mutta jo kaksi vuotta myöhemmin, v. 1477, >rakennettiin se uudestaan kivestä. Se oli neliskulmaan rakennettu, torni joka kulmassa; mutta nykyään on vain kolme tornia jäljellä; neljäs on jossakussa sodassa räjähytetty ilmaan. Tätä uutta linnoitusta Tott ei saanutkaan rakennella rauhassa; yhtenänsä kävivät venäläiset ahdistamassa hänen työväkeänsä. Eräässä kirjeessänsä kertoo hän siitä: kun työmiehiä lähetettiin soimilla (aluksilla) hiekkaa, kiviä ja kalkkia hakemaan, täytyi aina niiden suojaksi panna mukaan joukko sotamiehiä ynnä 12-14 Tottin omaa palvelijaa, kaikki rautapaidoissa ja miekat vyöllä.
Näissä autioissa erämaissa, missä siihen aikaan ei vielä ollut asukkaita paljon yhtään, oli näet raja valtakuntien välillä hyvin epävarma. Ruotsalaiset sanoivat rakentaneensa Savonlinnan omalle puolellensa rajaa, vaan venäläiset sitä vastoin väittivät sen jo heidän alueellaan seisovan. Samaten oli Pohjanmaallakin kova riita rajoista: Ruotsin kruunu omisti itsellensä maat Oulunjärven takamaille asti; venäläiset puolestansa inttivät rajansa käyvän Pohjanlahden rannikkoon Pyhäjokea myöten vaatien siten omaksensa koko Perä-Pohjan eli pohjoispuolen Pohjanmaata.
Tästä syystä, peläten kovempia hyökkäyksiä venäläisten puolelta, kävi Tott vielä v. 1477 Turun tuomiorovastin, Maunu Niilonpoika Särkilahden kanssa Ruotsissa apua pyytämässä. Sillä kertaa he eivät saaneet muuta kuin sota-aseita ja muita tarpeita; mutta v. 1479 lähetettiin väkeäkin suomalaisten avuksi, ja Tott kävi näiden kanssa 20-30 peninkulmaa Venäjän rajan toisella puolella hirmuisesti hävitellen vihollisten maata. Sen aikuinen tieto kertoo tapetun monta tuhatta ihmistä ja eläintä, miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja. — Seuraavana vuonna kuoli Tott, ja hänen kuoltuansa laimeni sota muutamaksi ajaksi. Vihdoinpa rakennettiin v. 1487 uusi välirauha, jonka piti kestää viisi vuotta.
Tämä oli loppunut juuri vähää ennen kuin Hannu kuningas teki liittonsa venäläisten kanssa. Ja olivatpa venäläiset sen kestäessäkin tehneet hirveän hävitysretken Peräpohjaan. Syytä oli siis muutenkin pelätä, että sota syttyisi uudestaan. Ja sen lisäksi oli täysi syy pelätä, että tämä uhkaava hyökkäys tulisi monta vertaa kovemmaksi ja vaarallisemmaksi, kuin mikään venäläisten retki sitä ennen. Venäjän maalla oli näet tapahtunut suuria muutoksia. Moskovan suuriruhtinaaksi oli v. 1462 tullut nuori ja innokas hallitsija, Iivana III Vasilinpoika. Tämä oli vähitellen kukistanut Venäjän monilukuiset pienet ruhtinaat ja yhdistänyt niiden aluskunnat oman valtikkansa alle. V. 1478 oli hän viimein valloittanut myös mahtavan ja suuren Novgorodin vapaakaupungin, joka tähän asti, yksinänsä taistellen Ruotsia vastaan, oli varjellut venäläisten valtaa Suomen heimokuntien maassa. Mongoleille[4] oli ennen Iivanan aikoja aina suoritettu veroja Venäjän maista. Mutta hän heitti ne rohkeasti maksamatta, ja hävitti v. 1480 koko Mongolien vallan Euroopassa. Juuri näinä aikoina, v. 1492, oli hän näistä syistä omistanut itsellensä uuden kopean arvonimen, nimittäen itseään koko Venäjänmaan itsevaltiaaksi. Saatuaan toimeen kaikki muut tehtävänsä, oli hän nyt alkanut kääntää silmänsä ulkopuolellekin venäläisten varsinaista rajaa; hän tahtoi valtikkansa alle palauttaa nekin suomensukuiset kansat, joita Saksan ritarit ja Ruotsin kuninkaat hallitsivat, vaan joiden arveltiin, Venäjän valtaa perustettaessa, kuuluneen Rurikin alamaisten joukkoon. Nämät kansat olivat virolaiset Virossa sekä Liivinmaalla ja Suomen niemellä läntisin osa karjalaisten heimoa.
Koska siis sota syttyi uudestaan, ei Suomen miesten niinkuin ennen täytynyt kestää ainoastaan Novgorodin voimaa vastaan, vaan heitä uhkasi nyt koko avara Venäjä luvuttomin laumoinensa. Ja mikä pahempi, heidän oli aivan omin voimin ponnistettava pahinta hyökkäystä vastaan. Ennen oli kahdesti, vv. 1488 ja 1492 solmittu liitto Liivin ritarien kanssa Venäjää vastaan; vaan nyt näillä oli kylläksi tekemistä oman maansa varjelemisessa ja keskinäisten riitojensa ratkaisemisessa. Eikä tullut Ruotsistakaan apua silloin, kuin olisi ollut kipein tarve.
3. Viipurin piiritys v. 1495.
Ensimäinen tieto venäläisten aiotusta retkestä tuli Suomeen Räävelistä Vironmaalta. Sieltä oli piispa kirjoittanut Turun silloiselle piispalle Maunu Stjernkorsille eli Särkilahdelle, ja tämä oli heti saattanut sanan edemmäksi Ruotsiin, pyytäen kiireellistä apua. Itse puolestansa oli Maunu, Suomen etevimpänä miehenä, ruvennut varustamaan vastarintaa. Hän kävi Viipurissa ja saatuansa siellä tarkempia tietoja Venäjän joukkojen tulosta ja paljoudesta, hän lähetti arpakapulat kulkemaan ympäri Suomen nientä. Sotaan nyt piti varustautua joka miehen, ken vain oli täyttänyt viisitoista vuotta. Itse palasi piispa sitten Turkuun tätä nostoväkeänsä järjestämään.
Vihollinen samosi maahan Rajajoen yli syysk. 21 p. eli Matinpäivänä 1495. Heitä kuuluu olleen 60,000 miestä, joita ylipäällikkönä johti ruhtinas Danilo Vasilinpoika Shtjena ja hänen allansa voivoda (sotapäällikkö) Jaakop Sakarjitsh sekä ruhtinas Vasili Feodorinpoika Shuiski, toinen johdattaen Novgorodin miehiä, toinen väkeä Pihkovan alueelta. Venäläisillä oli muassansa kaikellaisia piiritys-aseita, muiden muassa mahdottoman suuria tykkejäkin, joista muutamat olivat 24 jalkaa pitkät. Viholliset lähenivät murhaten ja polttaen, ja uhkasivat seisahtuvansa vasta sitten, kun itse Tukholmakin olisi tuhkana.