Monessa suhteessa Kaarle VIII olikin kuninkaaksi hyvin sovelias. Vartaloltansa hän oli pitkä ja vahva, kasvojen piirteet kauniit ja jalot. Sanojansa hän osasi sulosti ja taitavasti ladella, ja hänen äänensä oli niin voimakas, että se suurimmassakin miesjoukossa selvään kuului taaimmaisille asti. Hänen älynsä oli luonnostaan terävä ja huolellisesti tiedoilla harjoitettu. Kaarlella oli paljon enemmän oppia kuin muilla sen ajan herroilla; latinaakin hän puhui selvästi niinkuin paras munkki. Mielenlaadultaan hän oli iloinen ja lempeä eikä hän koskaan säästänyt varojansa, kun hän niillä saattoi ilahuttaa ystäviänsä ja palvelijoitansa. Siitä syystä oli hänen hovijoukkonsa aina sangen suuri, sillä mielellään jokainen rupesi näin anteliaan herran palvelukseen.
Mutta sittenkään ei Kaarle saanut rauhassa kantaa kruunua elämänsä loppuun asti. Siihen oli kaksi syytä, toinen johtui olosuhteista, toinen hänestä itsestään. Muut aatelisherrat näet kadehtivat entistä vertaistansa, joka nyt oli heidän hallitsijaksensa kohonnut. Kertomuksessa piispa Maunu Tavastista olemme jo nähneet, kuinka he heti alussa virittivät kuninkaalle ansoja ja pitivät yhtä maan vihollisten, tanskalaisten kanssa. Ja pahaksi onneksi oli Kaarlessa se vika, että hän ei uskaltanut julkisesti ja miehuullisesti vastustaa vihamiehiänsä, vaan mielistellen odotti tilaisuutta, jolloin hänen onnistuisi salajuonilla heidät kietoa. Ilmipettäjät saivat edelleenkin virkansa pitää; siitä syystä kävi sota tanskalaisia vastaan nurinpäin ja Ruotsin maakunnat ryöstettiin, hävitettiin. Tästä vihdoin suuttuivat talonpojat, joissa oli Kaarlen paras tuki ollut; he kyllästyivät kuninkaaseen, joka ei voinut heitä turvata. Sen lisäksi Kaarle nyt suututti papistoakin sillä, että hän tahtoi ottaa takaisin kaikki ne lukemattomat maatilat, jotka vastoin Ruotsin lakia oli lahjoitettu kirkkojen ja luostarien omaksi, ja joista kruunu ei sitten enää saanut veroa. Näin yhtyivät kaikki säädyt kapinaan, jonka arkkipiispa Jöns Pentinpoika (Oxenstjerna) nosti v. 1457; Kaarle suljettiin Tukholman kaupunkiin ja, kun ei sielläkään ollut porvareihin luottamista, hän pakeni laivalla Danzigiin Preussinmaalle.
Arkkipiispa pyysi nyt Tanskan kuningasta, Kristiernia, saapumaan maahan ja kutsui herrainpäivät Tukholmaan kokoon. Mutta Suomenmaan kaikki linnat olivat Kaarlen miesten hallussa, ja piispa Olavi Maununpoikakin piti hänen puoltaan. Sentähden lähetettiin sinne ritari Eerikki Akselinpoika Tott, joka sai sekä piispan että monta muuta herraa suostumaan uuteen kuninkaanvaaliin. Samana päivänä kuin Kristiern valittiin Tukholmassa, kokoontui siis Varsinais-Suomen aatelismiehiä, pappeja ja talonpoikia ynnä Turun kaupungin pormestari, raati ja porvaristo pyhän Gertrudin veljistön tupaan Turkuun. Siellä Ruotsin lähettiläät esittivät asiansa, ja piispa Olavi Maununpoika, laamannit Henrikki Bitz ja Henrikki Djekn ynnä 12 miestä kummastakin Suomen laamannikunnasta valitsivat kuninkaaksi Tanskan Kristiernin. Tämä valitsijain päätös julistettiin sitten muille kokoontuneille, jotka kaikki antoivat siihen suostumuksensa. Sen jälkeen läksi herra Eerikki Akselinpoika Tott valloittamaan Suomen linnoja, jotka jonkun ajan perästä antautuivat hänelle kaikki tyyni. Kaikkein lujinta vastarintaa tehtiin hänelle Viipurissa, joka oli Kaarle Knuutinpojan vanha pesäpaikka ja jota hän kuninkaanakin aina oli suosiolla muistanut. Niinpä hän oli esim. omalla kustannuksellansa laitattanut Viipurin kirkkoon kolme uutta alttaria. Viipurilaiset pysyivät sentähden hänelle uskollisina ja uhkasivat ennemmin antautuvansa Venäjän vallan alle kuin uuden kuninkaan alamaisiksi. Vasta silloin heidän miehuutensa kukistui, kun vihollinen sai kaupungin sytyksiin ammutuksi, jotta suurin osa paloi tuhaksi.
Vaan ei Kristiern kuningaskaan kauan pysynyt sovinnossa Ruotsin herrojen kanssa. Hän oli hirmuisen rahanahnas; hän kiskoi talonpojilta äärettömiä veroja ja lainasi herroilta suuria rahasummia, joita hän ei maksanut koskaan takaisin. Viimein puhkesi viha kapinaksi, kun Kristiern panetti vankeuteen entisen ystävänsä, arkkipiispan. Kaarle Knuutinpoika kutsuttiin maahan takaisin v. 1464 ja tuli jälleen kuninkaaksi. Mutta vielä samana vuonna sopivat herrat uudestaan Kristiernin kanssa sillä ehdolla, että hän päästäisi arkkipiispan vapaaksi, ja luopuivat Kaarlesta. Tämä tuli pian niin ahtaalle, että hänen täytyi v. 1465 luopua kruunusta ja mennä Suomeen, jossa hänelle oli Raaseporin linna luvattu. Mutta se oli Turun piispan, Konrad Bitzin (Olavi Maununpojan jälkeläisen) hallussa, ja tämä, joka alusta alkaen oli ollut Kaarlen vihamies ja v. 1463 auttanut arkkipiispan kapinaa rahalla ja sotaväellä, ei ruvennutkaan luovuttamaan linnaa hänelle. Kauan aikaa sai Kaarle parka pysytellä Turussa Mustainveljesten luostarissa, ennenkuin luvatun linnan portit viimeinkin aukesivat hänelle Ruotsin mahtavain käskystä. Ruotsissa oli nyt Kristiern nimeksi kuninkaana, vaan todellinen valta oli muutamien herrojen käsissä, jotka lopulta riitautuivat keskenään ja rupesivat sotaan toisiansa vastaan. Tästä tuskastuneena alkoi kansa jälleen ikävöidä Kaarlea takaisin, ja saatuansa mahtavan Iivari Akselinpojan vävyksensä sekä puolenpitäjäksensä, pääsikin tämä v. 1467 kolmannen kerran kuninkaaksi. Suomen, joka piispa Konradin välityksellä pysyi Kristiernille uskollisena, valloitti hän seuraavana vuonna. Nyt pysyi hän kuninkaana kuolemaansa asti, joka v. 1470 teki lopun hänen monivaiheisesta elämästänsä.
STEN STURE VANHEMPI JA PITKÄ VIHA.
1. Sten Sture valtionhoitajana.
Kaarle kuninkaan uskollisimpia ystäviä ja paraita sotapäälliköitä oli ollut ritari Sten Sture. Sentähden määräsikin Kaarle kuollessansa hänet valtionhoitajaksi ja uskoi hänen haltuunsa Tukholman linnan avaimet. Mutta tehdessään sen hän samalla kovin varoitti Sturea tavoittamasta kuninkaan nimeä ja arvoa. "Tavoittaessani sitä", vakuutti kuoleva kuningas, "on minun onneni sortunut ja olen joutunut ennen aikojani hautaan".
Tämän viisaan neuvon Sture hyvin kätki mieleensä; hän tyytyi aina valtionhoitajan nimeen, mutta piti kuitenkin täyden kuninkaallisen vallan käsissään. Valtionhoitajan virkaan, jonka kuningasvainaja oli uskonut hänelle, sai hän myös säädyiltä vahvistuksen Arbogan valtiopäivillä. Varsinkin puolustivat häntä kiihkeästi porvarit ja talonpojat, jotka aina kipeämmin kuin aatelisherrat ja papit, olivat saaneet kärsiä vieraasta vallasta. Nämät alhaisemmat säädyt olivat vastakin aina Sturen turvana ja tukena, jonka vuoksi hän puolestansa heitä suosi ja auttoi. Viime kuluneina vuosisatoina olivat muinaiset kansankäräjät kokonaan muuttaneet luonnettansa ja tulleet herrainpäiviksi, missä vain aatelisilla ja papeilla oli sananvaltaa. Mutta Sture alkoi niihin jälleen kutsua porvareita ja talonpoikia, joka tapa sitten on kestänyt meidän aikoihimme asti. Paitsi sitä teki hän toisenkin mainittavan hyvän Ruotsin porvareille. Kaikissa Ruotsin ja Suomen kaupungeissa asui näet paljon saksalaisia porvareina ja kauppamiehinä. Nämät saksalaiset olivat entisinä aikoina hankkineet itsellensä kaikellaisia etuja, joiden nojalla polkivat ja sortivat maan omia kansalaisia. Olipa Tukholmassa ollut aikoja, jolloin saksalaiset porvarit oikein tappamalla ja teloittamalla koettivat hävittää ruotsalaisia ammattiveljiänsä. Suurin ja haitallisin etu, mikä näille saksalaisille oli suotu, oli se, että puolet kaupungin raatimiehistä oli valittava heidän joukostansa. Sen nyt Sture hävitti säätäen, ettei vast'edes kaupungin hallituksessa saisi olla muita kuin maan omia miehiä. — Että tämä uusi sääntö Suomessakin teki tehtävänsä, näemme selvään siitä, että sen jälkeen raatimiesten ja pormestarien luetteloihin vähä väliä ilmaantuu puhtaita suomalaisia nimiä.
Kaarlen kuoltua oli Tanskan kuningas Kristiern uudestaan pyytänyt saada Ruotsin kruunun päähänsä, ja kun ruotsalaiset eivät siihen hyvällä taipuneet, tuli hän suuren ja hyvin varustetun sotajoukon kanssa Tukholmaan. Kaupungin pohjoispuolella oli silloin mäki, nimeltä Brunkeberg, joka nyt on tasoitettuna tantereena ja torina keskellä kaupunkia. Tällä mäellä olivat ruotsalaiset Kristiernia vastassa ja saivat täydellisen voiton. Se oli vuonna 1471. Kristiernin täytyi kiireimmiten pötkiä pakoon, ja toista kertaa hän ei yrittänytkään tulla onneansa koittelemaan. Hän kuoli v. 1481.
Hänen poikansa ja perillisensä, Hannu eli Juhana kuningas, rupesi nyt vuorostansa pyrkimään isänsä entiseen valtakuntaan. Ruotsin herrojen parissa olikin niitä, jotka häneen olisivat suostuneet, mutta Sture teki taitavalla ja viisaalla menettelyllään kaikki heidän vehkeensä turhiksi. Vihdoin keksi Hannu kuningas toisen keinon, jolla hän toivoi saavansa ruotsalaiset pakotetuksi hänen turviinsa pakenemaan. Hän teki v. 1493 liiton Ruotsin itäisen naapurin, Venäjän kanssa. Siinä liitossa sovittiin yhteisestä sodasta Ruotsia vastaan, ja Hannu kuningas lupasi, niinpian kuin hän olisi saanut Ruotsin valtikkansa alle, antaa venäläisille sota-avun palkinnoksi sen osan Suomenmaata, minkä he vakuuttivat vanhastaan olleen heidän omansa. Tämä osa Suomea oli Länsi-Karjala eli Savon, Jääsken ja Äyräpään kihlakunnat, Torkel Knuutinpojan sotasaalis. Liitto oli tehty syvimmässä salaisuudessa, niin että se vasta monta vuotta myöhemmin tuli ruotsalaisten tietoon. Mutta sen hirveitä hedelmiä sai Suomi raukka pian kokea, kun venäläinen alkoi entistä kauheammin hävittää maata.