Useampia vuosia uskollisesti palveltuaan ja urhoollisuuttaan osoitettuaan, pääsi knaapi viimein ritariksi. Vähintäin hänen kuitenkin piti olla 21 vuoden vanha. Ritariksilyönti tapahtui hyvin juhlallisella tavalla. Knaapi valmistausi siihen rukoilemisella, paastolla ja ripilläkäynnillä, ja sitten hänet vietiin valkeihin vaatteisiin puettuna suurella saattojoukolla kirkkoon. Jumalanpalveluksen jälkeen oli päivälliset, joissa ritariksi pyrkijä istui eri nurkkapöydässään saamatta nauraa, puhua tahi mitään nauttiakaan. Illalla hänet vietiin taas kirkkoon, jossa hänen tuli valvoa koko yökausi aseittensa ääressä. Seuraavana päivänä pidettiin taas jumalanpalvelus, knaapin miekka siunattiin, ja hän itse vannoi pyhän valan, joka näillä Pohjanmailla kuului seuraavalla tavalla: Niin auttakoon minua Jumala ja Pyhä Neitsyt ja pyhä Eerikki, sillä tahdon kaikin voimin hengellä ja tavaralla suojella katolista uskoa ja pyhää evankeliumia ynnä sen pappeja sekä heidän vapauksiaan ja etujaan ja vastustaa kaikkea vääryyttä, vahvistaa oikeutta sekä rauhaa, turvata orpoja, neitoja, leskiä ja köyhiä, olla uskollinen kuninkaalle sekä kotimaalleni ja käyttää aseitani Jumalan kunniaksi viimeisiin voimiini saakka. — Sen jälkeen lankesi knaapi polvilleen, ja kuningas, jolla yksin oli siihen oikeus, löi häntä kolmasti miekan lappealla selkään. Nyt toiset herrat ja naisetkin tulivat pukemaan uutta ritaria rautapukuun, vyöttivät hänelle miekan vyölle, kiinnittivät kultakannukset ritariuden merkiksi jalkoihin ja antoivat käteen keihään sekä kilven. Nyt oli hän kaikkien muiden herrojen vertainen ja ainoastaan kuningas oli häntä korkeampi.
Leikit ja huvituksetkin, joita sotaharjoitusten loma-aikoina pidettiin ritarien linnoissa, olivat sitä laatua, että ne voimistivat ruumista ja rohkaisivat mieltä. Hovipoikaset juoksivat kilpaa tai nakkelivat kiviä. Knaapeilla ja huoveilla, s.o. ritarien palkatulla sotaväellä, oli toisellaiset leikit. Kesällä esim. heitä kävi aina kaksi miestä yhteen veneeseen, toinen soutajaksi, toinen seisomaan etukokkaan, pitkä, sommalla varustettu seiväs kädessä. Näin soudettiin kaksi venettä täyttä vauhtia vastakkain ja etukokassa seisojat koettivat seipäillään sysätä toisiansa veteen. Vyöhön oli heillä sidottu nuora, josta heidät veteen loiskahdettuansa jälleen hinattiin veneeseen. — Toista leikkiä pidettiin talvella suuren nuotiotulen ääressä, joka linnan pihassa paloi kaiken yötä vartiaväkeä varten. Tämän valkean ympärillä tanssivat miehet piirissä, toisiansa kädestä kiinni pidellen. Kesken vauhtia heittivät he sitten irti, jolloin tavallisesti joku kaatui röykkiölle. Hänen täytyi sitten rangaistukseksi, kun muka oli tulen saastuttanut, tyhjentää pohjaa myöten suuri oluthaarikka. Tämä rangaistus ei kuitenkaan kuulu juuri peloittaneen miehiä, vaan päinvastoin heidän sanotaan tahallaan heittäytyneen röykkiölle. Väliin myöskin heitettiin arpaa, kenen piti valkean yli hypätä.
Ritarit puolestansa harjoittivat metsästystä huvituksenaan. Lintuja ja jäniksiä pyydettäessä usein käytettiin kesytettyjä ja siihen opetettuja haukkoja. Metsään lähtiessä pidettiin kädessä kaikella tavoin koristettua haukkaa, jonka pää oli pienellä myssyllä peitetty, mutta heti kun saalis ilmautui, päästettiin haukka irti ja se kiiti nuolen nopeudella jälestä; eikä aikaakaan niin se tarttui saaliiseen kiinni ja toi sen herrallensa, josta se sai sisukset palkakseen. Tämmöisillä retkillä naisetkin olivat mukana, istuen tasaiseen juoksuun opetettujen ratsujen selässä. — Hauskempi oli kuitenkin miesten lähteä hirviä ampumaan, jota jaloa eläintä silloin vielä oli runsaasti Suomen metsissä. Mutta kaikkein paras oli kontioiden kimppuun käydä, joita tätä nykyäkin vielä joskus kaadetaan Pohjois- ja Itä-Suomessa. Karhunpyynti ei nykyäänkään ole aivan vaaraton, mutta siihen aikaan, jolloin pyssyillä ampuminen vasta oli alullaan ja mesikämmenen rinta oli keihäällä lävistettävä, se vielä vähemmän oli lapsenleikkiä. Sitä suurempi oli ilo ja kunnia voittajalle.
Peijaisia ei karhulta suinkaan puuttunut; sillä sen ajan miehet olivat vahvat juomisessa jos muissakin töissä. Juomingeissa käytettiin monellaisia juoma-astioita. Lasi- ja savi-astioita ei paljon nähty; tavalliset astiat olivat vaskesta, tinasta tai raudasta. Käytettiinpä myöskin leveitä hopeamaljoja, suuria juomasarvia sekä Länsi-Götinmaalla sorvattuja ja vernissalla kiilloitettuja pikareita koivun visasta. Näitä viimeksimainituita vieraat juotuansa nakkelivat rikki lattiaan. Mutta Suomessa aivan omituinen juoma-astia oli kousa nimeltään. Se oli kuusenjuuresta tehty iso haarikka, sisältä ontoksi näverretty ja ulkopuolelta monenlaisilla, kähäräksi vuolluilla lastuilla koristettu. Päältäpäin oli kaksi juurenhaaraa punottu yhteen kaarenmuotoiseksi sangaksi. Siitä se on tainnut tullakin haarikka sana. Kun palvelijat astuivat saliin, tämmöiset haarikat kädessä, niin näytti siltä, sanoo Olaus Magnus, kuin olisi hirvilauma lähestynyt. — Juomana oli tavallisesti olut, jota Suomessa erinomaisen taitavasti osattiin panna. Mutta suurilla herroilla oli myöskin kaukaa ulkomailta tuotuja viinejä. Usein juotiin kilpaa, ken kerrassaan tai kahdella, kolmella yrittämällä sai sarven tai haarikan tyhjäksi; osa vieraita lopuksi kaatuikin pöydän alle, mutta ken humalassaan riitaa nosti, se rangaistiin sillä tavalla, että pantiin nuorakiikkuun istumaan laudan terävälle laidalle ja hinattiin ylös lakeen. — Pidoissa ja muissa tilaisuuksissa pelattiin myöskin korttia, sakkia ja heitettiin nappulaa.
Mutta komein ja loistavin kaikista ritarien huvituksista oli turnaus. Sitä varten ympäröitiin kenttä matalalla aidalla, jonka takana katselijat istuivat ja seisoivat. Aitauksen sisään kokoontuivat taisteluun halukkaat ritarit, sekä he itse että heidän ratsunsa täydessä rautapuvussa. Merkin annettua ajaa karahutti aina kaksi kerrassaan vastakkain, yrittäen pitkillä, kärjettömillä peitsillään työntää toisensa hevosen selästä. Tavallisesti lensikin toinen taistelijoista maahan, mutta välistä, kun molemmat olivat taitavia, peitset vain taittuivat pirstaleiksi, ratsumiesten horjahtamatta satulasta. Ken useimmat muut oli voittanut, sai palkinnokseen kalliit aseet, seppeleen tai muuta sellaista. Ja vielä suuremmaksi kunniaksensa sai hän nämät lahjat kauneimman rouvan tai neidon kädestä. Lopuksi aina pidettiin suuret tanssit.
Kaarle Knuutinpojan hovissa tämmöistä turnausta tuskin lienee pidetty, sillä siihen aikaan ne olivat muuallakin Euroopassa häviämäisillään. Mutta tansseja ei suinkaan puuttunut. Niissä miehet väliin tanssivat yksinään, väliin naisten kanssa. Suuren paaston edellisellä viikolla esim. tanssivat nuorukaiset, paljastetut miekat kädessä, joita he vuoroin ojensivat suoraan eteensä, vuoroin ylös. Lopuksi he asettuivat kuusikulmaan. Samallaista tanssia tanssittiin vanteillakin, kulkuset polvissa. Tanssittaessa laulettiin lauluja esivanhempien urhotöistä. Vaan olipa kuitenkin soittoniekkojakin eli leikareita apuna, jotka soittivat rumpua, torvea ja huilua tai muulla tavalla huvittelivat vieraita; ne olivat melkein aina ulkomaalaisia, sillä Pohjan kansat pitivät tätä virkaa häpeällisenä. — Naisten kanssa enimmiten tanssittiin piiritansseja, joissa myöskin laulettiin vanhanaikuisia lauluja.
Naiset muuten, korkeasukuisetkin, toimittivat emännän virkaa, kehräilivät ja ompelivat, leipoivat ja panivat olutta palvelijoittensa kanssa. Mutta paitsi sitä osasivat he hienompaakin työtä tehdä; heidän ompelemansa olivat kalliit verhot, joita seinille ripustettiin, ja monasti tuli heidän hyppystensä työ kirkkojen alttareiden koristeeksi. Myöskin harjoittelivat he harpun soittoa, ja jos paitsi pappia talossa oli joku lukutaitoinen, niin se tavallisesti oli rouva ja hänen tyttärensä.
Lopuksi tämänaikuisten aatelisten puvusta pari sanaa. Aatelisnaiset käyttivät ruumiinmukaisia liivejä, joissa oli kapeat hiat; vyöllä kultasäikeistä kudottu leveä vyö taikka kahden sormen levyinen hopea- tai kultakisko; hameet olivat niin pitkäliepeiset, että rouvan astuessa palvelustyttö tai hovipoika tuskin jaksoi kantaa sitä jäljessä. Vaatteet usein olivat silkistä, sametista ja kultakankaasta, kärpän- tai sopulin nahkoilla reunustetut. Päässä oli kultainen, kalleilla kivillä koristettu seppele ja sen päällä hieno, ulkomaalta tuotu liinanen. Miehet, niinkuin jo mainittiin, olivat sodassa kokonaan raudalla peitetyt. Mutta kotona oli heillä kalleista kankaista tehdyt lyhyet nutut ja ahtaat housut, päässä pikkuinen lakki, tavallisesti sulkasella koristettu. Kumpaisillakin, sekä miehillä että naisilla, oli kummalliset, pitkään suippuun päättyvät kengät.
Tällaista elämää lienee Kaarle Knuutinpoikakin viettänyt kaukaisessa linnassaan. Mutta tulipa hänelle v. 1448 sanoma Kristoffer kuninkaan kuolemasta, ja silloin hän paikalla 800 ritarin ja huovin kera purjehti Tukholmaan. Entisestä jo tiedämme, että hänen puolueensa siellä pääsi voitolle ja hän valittiin kuninkaaksi.
2. Kaarle Knuutinpoika kuninkaana.