Niistä monista suomalaisista, jotka tämän aikakauden kuluessa kävivät Parisin yliopistoa, saavutti siellä suurimman maineen Maunu Tavastin sukulainen, Olavi Maununpoika. Hän tuli Parisiin v. 1425 ja piti bakkalarioväitöksensä v. 1427 yhdessä neljän muun suomalaisen nuorukaisen kanssa. Seuraavana vuonna hän suoritti myöskin lisensiatitutkinnon ja pääsi maisteriksi eli yliopiston opettajaksi. Sen jälkeen hän vielä oleskeli yhdeksän vuotta Parisissa, jatkaen opintojansa, kunnes hän pääsi jumaluusopin bakkalarioksi. Tällä pitkällä ajalla saavutti hän tiedoillaan ja taidoillansa niin suuren arvon ja suosion kansakunnassaan, että hänet monta monituista kertaa valittiin prokuratoriksi (esimieheksi) ja rahanvartijaksi. Eikä hän ollut saavuttanut mainetta ainoastaan oman kansakuntansa parissa; muutkin kansakunnat näkyvät tunteneen hänet ja pitäneen häntä kunniassa; sillä kahdesti hänet valittiin koko yliopiston rehtoriksi, jolla juhlatiloissa oli sijansa kardinalien rinnalla ja parlamentinneuvoston edellä. Myöskin oli hän niiden lähettilästen joukossa, jotka v. 1436 yliopiston puolesta kävivät Ranskan kuninkaan luona anteeksi pyytämässä, että yliopistokin silloisessa keskinäisessä sodassa oli ollut kuninkaan vihollisten puolella. Parisissa kaksitoista vuotta oppia harjoitettuansa palasi Olavi Maununpoika viimeinkin kotimaahan. Täällä hän nousi arvosta toiseen, kunnes hänet viimein Maunu Tavastin jälkeen, joka oli kustantanut hänen olonsa Parisissa, valittiin hänen sijaansa piispaksi. Hän kuoli v. 1460.
KAARLE KNUUTINPOIKA BONDE.
1. Kaarle Knuutinpoika Viipurissa.
Kaarle Knuutinpojasta on jo edellisissä kertomuksissa ollut puhetta. Me olemme nähneet, kuinka hän v. 1435 pantiin valtamarskiksi, kuinka hänet sitten seuraavana vuonna valittiin valtionhoitajaksi ja vihdoin v. 1448 Ruotsin kuninkaaksi. Mutta hänestä on meillä nyt vielä enemmänkin puhuttavaa, sillä häntä on puoleksi pidettävä Suomen miehenä. Hän näet oli tiedonannon mukaan syntynyt Turussa (v. 1408), missä hänen isänsä, valtioneuvos Knuutti Bonde, oli linnanisäntänä, ja asui myös monet vuodet Suomessa, joka yhteen aikaan oli kokonaan annettu hänelle läänitysmaaksi.
Niin kauan kuin Kristoffer Baijerilainen pyrki Ruotsin kuninkaaksi, hän kaikin tavoin koki taivuttaa mahtavaa Kaarle Knuutinpoikaa puoleensa. Hän lupasi, ettei hänen koskaan tarvitsisi joutua vastuuseen siitä, mitä hän valtionhoitajana oli tehnyt, ja antoi hänelle läänitysmaaksi koko Suomenmaan ynnä vielä Ölannin saaren sen lisäksi. Mutta tuskin oli kuningas 1441 saanut kruunun päähänsä, hän rupesi jo keinoja miettimään, joilla voisi vähentää Kaarle Knuutinpojan valtaa; sillä se peloitti häntä kovasti, varsinkin kun kruunausjuhlassa, missä pitkä ja kaunis marski astui pienen, paksun kuninkaan rinnalla, ääniä oli kuulunut kansan joukosta, että marski oli kuningasta jalompi ja paremmin kruunun arvoinen kuin hän. Hyvin oli siis kuningas iloissaan, kun Kaarle Knuutinpojan vanha vihollinen, Krister Niilonpoika Vase, tuli hänen luokseen valittamaan, että hänelle tapahtuisi vääryyttä, jos Viipurin linna, joka siihen asti oli ollut hänen hallussansa, nyt annettaisiin Kaarle Knuutinpojalle. Tämän valituksen tunnusti Kristoffer heti oikeaksi ja määräsi, että Krister Niilonpoika saisi pitää Viipurin Vapunpäivään saakka, sitten saisi hän sen sijaan Raseporin linnan neljäksi vuodeksi ja sittemmin Korsholman linnan ynnä Pohjanmaan useammaksi vuodeksi. Vasta sen jälkeen saattoi siis Kaarle Knuutinpoika päästä koko Suomen lääniherraksi. Mutta tämä kuninkaan sanansasyöminen olikin vain alkua. Kaarle Knuutinpoika läksi nyt läänitysmaahansa ja tuli Martinpäivänä Turun kaupunkiin. Vaan ei aikaakaan, niin lähetti kuningas käskyn hänelle, vaatien häntä niinpian kuin meri olisi sulana saapumaan Tukholmaan ja vastaamaan muutamista kanteista, joita oli nostettu hänen valtionhoitajana muka tekemiensä vääryyksien johdosta. Kaarle totteli tätä käskyä, mutta toi mukanaan 500 ritaria ja huovia, sillä hän pelkäsi jotain kavaluutta kuninkaan puolelta. Kuningas, nähdessään Kaarlen niin hyvin varustettuna, ei uskaltanut hänelle tehdä väkivaltaa, mutta vaati kumminkin Turun ja Hämeen linnat pois häneltä. Kaarle antoikin viimein Turun linnan käsistään, kuitenkin sillä ehdolla, että hän paikalla saisi Viipurin Vaselta. Siinä syrjäisessä rajalinnassa hän toivoi toki saavansa viettää rauhallista elämää. Kuninkaan suostuttua tähän hän purjehti Tukholmasta Viipuriin, jonka hän saikin kohta riidatta haltuunsa, sillä vanha Krister Niilonpoika oli juuri tähän aikaan kuollut.
Viipurin linnassa asui Kaarle Knuutinpoika seitsemättä vuotta edelleen, viettäen siellä riemuista ja komeaa elämää. Hän koristi linnan huoneita, jotta sen komeampaa linnaa ei siihen aikaan kuulu olleen koko Ruotsin valtakunnassa. Myöskin on mainittu, että hän kaivatti sinne lammikoita, joissa hän kasvatti hyvänmakuisia ja kalliita kourukaloja. Kuinka hän muuten aikaansa vietti ja millä tavalla Viipurin linna hänen aikanaan oli koristettu, siitä ei ole sen enempää tietoa. Mutta kuitenkin voimme saada siitä käsitystä, jos otamme huomioon, mitä historioitsijat tietävät sen ajan aatelisten elämästä yleensä ja etenkin mitä Olaus Magnus kertoo Pohjoismaiden herroista erikseen.
Suurien herrojen asunnot eivät siihen aikaan olleet yhtään niin tilavat ja mukavat kuin nykyaikoina. Varsinkin olivat ikkunat hyvin pienet ja kapeat, jotta vihollisen olisi vaikeampi ampua sisään. Sisäänpäin ne kuitenkin levenivät, ja koska seinät olivat hyvin paksut, syntyi sillä tavoin joka ikkunan eteen suuri komero, jossa saattoi istua ja katsella ulos maailmaan. Tapeteista ei vielä mitään tiedetty; mutta ripustettiinpa kuitenkin seiniin rouvien ja aatelisneitojen ompelemia verhoja, jopa välistä suurina juhlina silkkikankaitakin. Miesten huoneitten seinille ripustettiin myöskin rautapaitoja, kypärejä, rautakintaita, keihäitä, kilpiä, rautajousia ynnä isännän vaakunoita.
Aatelisherrojen tärkein toimi näinä rauhattomina aikoina oli sota. Läänitysmaansa kaikkine kruununveroineen he saivat kuninkaalta sillä ehdolla, että he sodan syttyessä aina olisivat valmiit avustamaan häntä määrätyn sotamiesparven kera. Siitä syystä heitä lapsuudesta asti opetettiin sotatemppuihin ja aikamiestenkin harjoitukset sekä toimet rauhan aikana olivat sodan valmistusta.
Pienet aatelispojat lähetettiin tavallisesti seitsen-vuotisina pois kotoa jonkun mainion ritarin luo kasvatettaviksi. He palvelivat hovipoikina sekä herraa että rouvaa ja harjaantuivat ratsastamiseen ja aseitten käyttämiseen. Ratsastamaan oppiessaan heidän täytyi istua hevosen selässä, suuri rautakypärä päässä ja pitkä keihäs kädessä. Sillä tavoin tottuivat he jo pienestä alkaen siihen raskaaseen rautapukuun, johon senaikuiset sotaherrat olivat kiireestä kantapäähän puetut.
Kun hovipoika oli täyttänyt 14 vuotta ja oppinut aseita käyttämään, tehtiin hänestä knaapi. Nyt sai hän toimekseen pitää isäntänsä aseet puhtaina ja hoitaa hevosta; hän sai seurata hänen kanssaan sotaankin hevosmiehenä, yllään rautapaita, kypärä ja lyhyt miekka.