Mutta suomalaisten mieltä ei vielä oltu kuulusteltu, ja vähän epäiltävältä näytti, mitä he siihen sanoisivat. Varsinkin pelättiin, että Viipurin linnan isäntä, tuo mahtava ritari Eerikki Bjelke, ei suostuisi tähän vaaliin. Sillä Hannun hallitessa oli Bjelke ollut hänen suuressa suosiossaan ja muita myöhemmin hän oli luopunut kuninkaasta. Sentähden Svante Sture kohta toimitti Turkuun tiedon vaalistansa, pyytäen että siihen suostuttaisiin, ja Viipuriin lähetettiin heti kirje, jossa Svante vakuutteli olevansa Bjelken ystävä ynnä pyysi häntä puheillensa Raseporin linnaan. Hän näet ei kyllin luottanut kirjeittensä vaikutukseen, vaan aikoi itse mennä Suomeen, sen suuren ja tärkeän maakunnan mieltä puoleensa taivuttelemaan.
Kauan ei Svanten tarvinnutkaan olla epäilyksissään; Turusta tuli pian se hyvä sanoma, että piispa Lauri Suurpää ynnä Pohjois-Suomen laamanni Henrik Eerikinpoika Bitz ja Etelä-Suomen laamanni Klaus Henrikinpoika Horn olivat kutsuneet kokoon Turun läänin aateliset ja talonpojat sekä Turun kaupungin porvarit. Nämät olivat kokoontuneet Turun torille ja raatihuoneen balkongilta oli heille luettu uuden valtionhoitajan ja valtaneuvoston lähettämä kirje vaalista. Kun sitten oli kysytty, tahtoivatko hekin heidän päätökseensä yhtyä, olivat he yksimielisesti kohottaneet kätensä suostumukseksi. He olivat myöskin kirjeessänsä lisänneet: "me emme tahdo Ruotsin valtakunnasta nytkään erota, yhtä vähän kuin esivanhempamme entisinä aikoina ovat tehneet, vaan tahdomme siinä olla, missä tekin, eläen ja kuollen, kärsien ja kokien teidän kanssanne, niinkuin meitä oikeus ja kunnia vaatii tekemään." — Pianpa siltäkin Svante Sturen mieheltä, jonka hän oli lähettänyt Viipurissa käymään, tuli kirjallinen vakuutus, että Bjelke kaikin puolin oli myöntynyt.
Mutta sittenkin Svante Sture tahtoi omin silmin nähdä, miten laita oli Suomessa. Hän tuli Suomeen heinäkuussa ja piti Turussa kokouksen Suomen miesten, aatelisherrojen, pappien, porvarien ja talonpoikien kanssa. Eerikki Bjelke ei joutanut tulla Raaseporin linnaan, jossa häntä Sture kauan odotti, mutta vakuutti pysyvänsä hänelle uskollisena. Sentähden Svante Sture, neuvoteltuansa Suomen herrojen ja niiden ruotsalaisten kanssa, jotka olivat hänen seurassansa, asetti Bjelken koko Suomen päämaaherraksi, joka valtionhoitajan poissa ollessa saisi maassa vallita ja hallita, miten paraimmaksi näkisi. Häntä piti Suomen kaikkien virkamiesten ynnä muidenkin asukkaiden totella, aivan kuin itse valtionhoitajaa. Hänen huoleensa uskottiin varsinkin Venäjän asiat, sekä rauhan hierominen että rajojen varjeleminen.
Näin saatuansa asiat vakavalle kannalle, palasi Svante Ruotsiin syyskuun keskipaikoilla. Hän oli Suomeen tullut levottomana, mutta lähtiessänsä sieltä oli hänen sydämensä rauhallinen ja iloinen.
2. Eerikki Tuurenpoika Bjelke.
Ritari Eerikki Tuurenpoika Bjelke, jolle nyt Suomen hallitus oli uskottu ja joka monta vuotta väsymättömällä huolella valvoi maamme etua, ansaitsee hyvin laveampaa mainetta. Hän oli sukuansa ruotsalainen. Hänen isänsä, ritari, valtaneuvos ja marski Tuure Tuurenpoika Bjelke, Kråkerumin ja Räfvelstadin herra, oli aikanansa ollut mahtava mies; äiti Inkeri Körning oli suurta tanskalaista sukua. Minä vuonna Eerikki Tuurenpoika oli syntynyt, siitä ei ole yhtään tietoa, vaan luultavasti tapahtui se 15:nnen vuosisadan keskipaikoilla. Ei ole tietoa meillä siitäkään, milloin hän ensin alkoi kotimaatamme palvella, mutta syytä on arvella sen olleen vuosisadan seitsemännellä kymmenellä. Vanhemman Sten Sturen aikana oli jo Eerikillä ollut useat kerrat milloin mikin linna hallussansa. Hän oli Hannu kuninkaan erinomaisessa suosiossa, niinkuin jo mainittiin, ritarin kultakannukset ja valtaneuvoksen arvo hänelle taisi tulla jo osaksi Hannun kruunausjuhlassa. Pian hän myöskin nähtiin isäntänä Viipurin tärkeässä linnassa. Sentähden pysyi Bjelke kuninkaalle uskollisena kauemmin kuin kukaan muu, ja lähetti vasta 1502 luopumuskirjeen Hannulle. Siitä saakka hän yhtä lujasti pysyi Sturein puolella, ja turhaan Hannu v. 1505 yritti häntä puolelleen houkutella. Bjelke heti lähetti kuninkaan kirjeen Ruotsiin Svante Sturelle, kysyen, mitä hänen piti siihen vastata.
Suomen ylimaaherrana ei Bjelke saanut paljon lepoa nauttia. Sillä kahtaalta uhkaili silloin vaara Suomennientä. Mannermaan rajalta venäläinen yhä ahdisteli, ja Tanskan meriväki hävitti rantamaita. Lähellä Venäjän rajaa asuen, Bjelke aina piti tarkasti silmällä levottomien naapuriensa hankkeita. Hän lähetteli vakoojia heidän maahansa tiedustelemaan, hän sovitteli rajalaisten riitoja, hänen lähettiläitään kävi alinomaa rajalinnojen pajarien puheilla, jopa toisinansa tulivat itse suuriruhtinaankin eteen. Näin onnistui Bjelken aina saada venäläiset hillityksi, joka kerta kun he Tanskan yllytyksistä kiihtyen uudestaan nostivat riitaa rajoista. V. 1504 oli kyllä, niinkuin tiedämme, sovittu välirauhasta; vaan v. 1506 sai jo Hannu kuningas uuden liiton toimeen uuden suuriruhtinaan, Vasili IV Iivananpojan kanssa. Pariin vuoteen ei tästä kuitenkaan vielä ollut mitään hätää, koska Venäjä samaan aikaan kävi sotaa tatarilaisten sekä puolalaisten kanssa, ja jälkimäiset raatelivat pahasti heitä useassa tappelussa. Mutta tehtyään rauhan näiden kanssa suuriruhtinas v. 1509 alkoi kiivaammin varustautua Suomea vastaan ja yltyi yhä kopeammaksi vaatimuksissansa. Hänen piti muka saada koko maamme omakseen taikka ainakin 15 peninkulmaa pitkä ja 14 leveä rajareunus Viipurin ja Savonlinnan lääniä. Sittenkin Bjelke sai hänet jälleen hillityksi, ja v. 1510 päätettiin uusi välirauha. Kolmen vuoden perästä piti kummaltakin puolin tultaman kokoon Vuoksen tienoille. Silloin tuo riidanalainen raja oli yksin neuvoin käytävä ja tehdyn sovinnon tuli nyt pysyä 60 vuotta edelleen.
Itäisen rajan varjeleminen, joka Bjelkelle tuotti niin paljon huolta, oli myös epäilemättä aiheena erääseen hänen yritykseensä, joka todistaa hänen suurta älyänsä. Molempien rajalinnojen, Viipurin ja Savonlinnan, etäisyys toisistaan sekä vaikeat kulkuneuvot tekivät vaikeaksi, usein mahdottomaksi ennättää hyvissä ajoin toisesta toiseen avuksi. Sentähden päätti Bjelke kaivannolla yhdistää Suomenvedenpohjan ja Saimaan vedet niin, että alukset pääsisivät koko välin kulkemaan. Kaivanto pantiinkin alulle, vaan työ jäi pian kesken, luultavasti rahan ja työvoimien puutteesta sekä rajan rauhattomuuden tähden. Parasta se muuten taisikin olla. Silloin näet ei vielä osattu sulkuja rakentaa niinkuin tätä nykyä. Kun kaivanto olisi rantaharjanteen puhkaissut, olisivat siis Saimaan vedet estämättä päässeet tulvailemaan Viipurin rantamaiden yli ja luultavasti upottaneet sen peräti. Bjelken yrityksen jälkiä on nytkin vielä nähtävänä lähellä Saimaan kanavan alkua.
3. Tanskan merirosvojen hävitykset Suomessa.
Sten Sturen kuoltua oli Hannu taaskin hieronut sovintoa ruotsalaisten kanssa, vaan pian hän oli nähnyt, ettei hän hyvällä saisi heitä suostumaan. Siitä syystä oli hän taaskin ruvennut sotakeinoihin. Me olemme nähneet, kuinka hän venäläisiä yllytti Suomeen hyökkäämään. Hän itse puolestansa kävi sotaa Ruotsin etelärajoilla ja lähetti joka kesä Itämerelle suuria laivaparvia. Nämät Hannun laivat harjoittivat mitä julmimpia merirosvojen töitä. Uljaitten ja armottomien päällikköjensä, Jöns Holgerinpoika Ulfstandin, Otto Ruudin ja Severin Norrbyn johdolla he purjehtivat merta ristin rastin, ryöstäen kaikki laivat, jotka Ruotsin tai Suomen rannoilta uskalsivat ulota. Kaukaisemmille matkoille, Lybeckiin tai muihin Saksan kaupunkeihin, ei Suomen laivurien tietysti ollut lähtemistäkään. He vain välistä kiiruhtivat meren yli Ruotsiin tai Vironmaalle, suolaa ja muita tarpeellisimpia tavaroita noutamaan. Mutta siinäkin oli pujahtaminen surman suun sivuitse, sillä Naissaaren takana, Räävelin edustalla, oli aina vihollinen väijymässä. Kun nämät merirosvot olivat jonkun laivan saaneet käsiinsä, he tavallisesti tappoivat enimmän osan väkeä. Eikä siinä kyllä että tappoivat, vaan he kiduttivat heitä myöskin hirveällä tavalla. Kädet, jalat vangeilta ensin silvottiin ja sitten vasta heitettiin miesparat meren pohjaan. Harvat heidän kynsistänsä pääsivät niin eheinä kuin kerran muutamat raumalaiset.