Oli näet kuusi Rauman laivaa joutunut merirosvojen käsiin. Nämät sulloivat kaikista aluksista parhaat tavarat yhteen laivaan ja panivat viisi omaa miestänsä ynnä kolme Rauman porvaria sitä Gotlantiin viemään. Gotlanti kuului silloin Tanskan vallan alle ja oli merirosvojen paras pesäpaikka. Jo alkoi laiva perille lähestyä, ja Visbyn linna tuli näkyviin; silloinpa muuan rosvoista piloillansa osoitti sormellaan yhtä tornia. "Kas tuossa", irvisteli hän vangeille, "saatte monta pirun yötä kokea!" Tästä silmittömästi tuskastuen, vangit äkkiä karkasivat rosvojen kimppuun. Heidän onnistui päästä tanskalaisten ja sen paikan väliin, missä aseita talletettiin. Näin joutuivat aseettomat rosvot pian tappiolle; kolmelta pää halkaistiin ja kaksi heittäytyi mereen, maalle uidakseen. Mutta pelastuneet raumalaiset käänsivät riemuiten laivan kokan kotiinpäin, ja perille he pääsivät onnellisesti, tuoden paljon kalliimman lastin laivassaan, kuin mitä heillä lähtiessä oli ollut.
Näitä Tanskan rosvoja ei aina ollutkaan kovin suuret joukot, mutta Suomen herrojen velttous oli syynä siihen, että he kuitenkin saivat paljon vahinkoa aikaan. Bjelke kyllä oli valpas tässä niinkuin muissakin toimissaan. Hänen sota-aluksensa saattoivat aina Suomen kauppalaivoja, taikka jos missä vahinkoa oli tehty, ne karkoittivat merirosvot ja ryöstivät usein saaliit heidän käsistään. Niin säilyivät, niinkuin hän itse kirjeessä mainitsee, hänen lääninsä, Viipurin rannat ja laivat jotenkin eheinä. Mutta joka paikkaan eivät Bjelken laivat kerinneet, ja muut Suomen herrat olivat kovin hitaita auttamaan.
Rosvot eivät muuten tehneetkään tuhoa ainoastaan merellä; vähä väliä he kävivät rantojakin hävittelemässä, ja niitä oli vielä paljon vaikeampi varjella kuin laivoja. Äkkipäätä he laskivat laivoillansa johonkuhun rantaan, ryöstivät, polttivat likimpiä kyliä, ja olivat tavallisesti jo pitkän matkan päässä, ennenkuin linnoista joutui sotaväkeä apuun tai seudun talonpojat kerkesivät paikalle suurin joukoin. Olipa kuitenkin rannan talonpojilla kaikellaisia keinoja, joilla he rosvoilta kokivat varjella itseänsä. Salmien suuhun he upottivat kiviä tai löivät seipäitä, jotta vihollisten laivat tarttuisivat niihin kiinni. Tai kun ulkosaariin asetetut vartijat ilmoittivat rosvojen tulevan, kokoontuivat talonpojat rannan äyräille. Sieltä he ampuivat nuolensa vihollista vastaan ja vierittivät veneitten päälle suuria kiviä. Myöskin kerrotaan heidän sahanneen rannasta kyliin johtavien teitten varsilla puut tyvestä poikki, jotta ne töin tuskin pysyivät pystyssä, mutta sivukulkijain tärinästä romahtivat päälle. Ulkosaarissa taas, missä vihollisen tiedettiin käyvän puita hakkaamassa, viritettiin pehkuihin jousia, jotka miehen astuessa päälle lennättivät nuolen jänteestään. Myöskin olivat ahdistetun kylän miehet välistä pakenevinansa eri haaroille, ja kun vihollinen hajosi heitä takaa ajamaan, he salateitä myöten kokoontuivat jälleen yhteen ja tappoivat rosvot yksitellen.
Varsinkin kerrotaan kahdesta tanskalaisten retkestä, jotka olivat kovin tuhoisia Suomelle. Toinen oli käynti Ahvenanmaalla v. 1507, toinen Turun kaupungin hävitys v. 1509.
Ahvenanmaalla olivat rosvot käyneet jo kerran ennenkin, vaan silloin, v. 1505, oli Kastelholman isäntä, Eerikki Juhananpoika Vaasa, varustanut heille niin tuliset tervetuliaiset, että he kiireimmiten karkasivat laivoihinsa takaisin.
Mutta toisin kävi v. 1507. Suuret laivaparvet olivat jo kesän alussa saapuneet Suomen vesille, ja Bjelke oli kauan kehoitellut Suomen herroja varustamaan voimiansa, jotta miehissä karkoitettaisiin viholliset, jotka väijyivät Räävelin edustalla. Mutta toimesta ei tullut tekoa, ja niin kerkesi vihollinen kenenkään estämättä saada työnsä tehdyksi. Keskellä heinäkuuta tulivat he Ahvenanmaalle, polttivat siellä Kastelholman poroksi ja ryöstivät maakuntaa sillä tavalla, että viimein talonpojat sekä papit heille suorittivat suuren polttoveron, jotta he eivät peräti hävittäisi heitä. Lunnaat saatuansa läksivät rosvot jälleen matkoihinsa, vieden laivoissansa summattomat saaliit ynnä Eerikki Bjelken veljenkin, Sten Bjelken, joka oli linnassa ollut isäntänä. Rosvojen lähdettyä saapui sinne vihdoin apuväkeä Suomesta. Siinä oli piispa Juhana Olavinpojan huoveja viisikymmentä ja saman verran valtionhoitajan omaa väkeä; Eerikki Bjelke oli lähettänyt 30 ja Inkeri rouva, vanhemman Sten Sturen leski, oli Hämeenlinnasta pannut parveen 24 miestä. Suomen apuväen lipussa oli Sturen vaakuna joka kulmassa ja keskellä paistoi punainen risti. Jos tämä joukko olisi ajoissa tullut avuksi, niin tanskalaiset olisivat palanneet senkin kerran tyhjinä. Vaan nyt suomalaiset löysivät linnan raunioina ja koko Ahvenanmaan melkein autioksi hävitettynä.
Vuonna 1508 olivat suomalaiset suuressa pelossa ja varustivat vastarintaa kaikin voimin, sillä huhu oli levinnyt, että kuningas itse aikoi kesällä tulla suuren sotajoukon kanssa Suomeen. Mutta kesä kului rauhassa; ainoastaan kova nälkä rasitteli silloin maatamme. Sitä verisempi oli sitten kesä 1509. Suuri Tanskan laivasto ilmaantui jälleen Suomenlahdelle. Sen päällikkönä oli Otto Ruud, joka ei tuntenut pelkoa, vaan ei myöskään sääliä eikä armoa. Tanskalaiset taaskin valloittivat Ahvenanmaan ja karkasivat sitten yöllä elokuun 2:ta päivää vasten Turkuun. Helppo on arvata, miten säikähtyneinä Turun porvarit kavahtivat vuoteiltaan, kun heitä ei herättänyt päivän kultainen koite, vaan palavien talojen leimu; kun heidän korviinsa eivät soineet laitumelle lähtevien lehmien kellot, vaan sotatorven toitotukset ja poloisten veljiensä parku. Julmasti menetteli vihollinen Turussa. Tuomiokirkosta ryöstettiin kalkit, pyhäin kuvat, piispan sauvat ja messupuvut ynnä kaikki muut kalliit tavarat. Porvareilta riistettiin kaikki, mitä vaan hengen takana oli. Monta pormestaria, raatimiestä, pappia ja muuta väkeä surmattiin surkealla tavalla, ja rikkaimmat, joista oli toivo saada suuret lunnaat, vietiin laivoihin vangeiksi. Ne, jotka olivat päässeet pakoon tätä verisaunaa, piilivät sitten pitkät ajat mailla, eivätkä uskaltaneet palata entisille asuinsijoilleen. Kauan, rosvojen lähdettyäkin, seisoivat puotien ovet ja talojen portit seposelällään ja koko kaupunki oli tyhjänä ja autiona.
Pari viikkoa pysyivät tanskalaiset Turussa ja alkoivat linnaakin jo piiritellä. Vaan sitä he eivät kyenneetkään valloittamaan, ja syvemmälle maahan tunkeutumasta estivät heitä piispa Juhana Olavinpojan vankat varustukset. Kun näin aika kului ja suomalaisten joukko karttumistaan karttui, päättivät viholliset viimein lähteä. Heidän laivansa kulkivat alas Aurajokea ja siis aivan linnan tykkien suitse, vaan monta miestä ei heiltä siinä kuulu hukkuneen, sillä linnassa ei sattunut olemaan taitavata tykkimestaria. Kokonaan ei vihollinen kuitenkaan lähtenytkään pois, vaan siirtyi ainoasti Hankoniemen edustalle. Siellä se vielä vähän aikaa viipyi, vaatien polttoverona Turun kaupungilta ja lääniltä 12,000 markkaa sekä saman verran piispan puolesta. Sillä ehdolla hän lupasi hävityksistänsä lakata. Lieköhän ne rahat saanut vai ei, siitä ei ole tietoa, vaan viikkoa myöhemmin oli laivasto lähtenyt. Ainoastaan kuusi pientä laivaa oli jäänyt jäljelle, jotka ryöstelivät Uudenmaan rantoja ja estivät Suomen laivoja pääsemästä Vironmaalle. Lähtiessään olivat rosvot uhanneet tulla takaisin Mikonpäiväksi taikka ainakin seuraavana keväänä. Silloin oli muka Suomi valloitettava kokonaan tai ainakin hävitettävä aivan autioksi. Hädissään pyysi nyt piispa apua Ruotsista, lisäten että muuten rahvas tuskissaan antautuisi viholliselle. Niin oli nytkin toisin paikoin tapahtunut ja toisin paikoin oli sitä vain väkisin saatu estetyksi.
Vuosi 1510 ei tuonut kuitenkaan sitä tuhoa mukanaan, mitä oli uhattu ja pelätty. Päinvastoin lakkasi nyt sota muutamiksi vuosiksi. Kun se uudestaan leimahti rajummin riehumaan, oli jo Svante Sture monta vuotta maannut haudassansa ja niin myös Hannu, hänen vihamiehensä.