1. Ruotsi ja Suomi joutuvat Tanskan vallan alle.
Svante Sturen sijaan valittiin v. 1512 valtionhoitajaksi hänen poikansa Sten Sture, lempeä ja kansanmielinen mies, ja Tanskan kruunu jäi v. 1513 perinnöksi Hannun pojalle Kristiernille. Alussa vallitsi nyt muutamia vuosia välirauha Ruotsin ja Tanskan välillä, mutta pian syttyi sota uudestaan. Sten Sture riitautui Upsalan mahtavan ja pahanluontoisen arkkipiispan, Kustaa Trollen kanssa, ja nyt toivoi Kristiern saavansa eripuraisen Ruotsin valloitetuksi. Hän jo syksyllä 1516, ennenkuin välirauha oli loppunutkaan, ryöstätti yhden Ruotsin aluksen ja yritti seuraavana kahtena kesänä sotavoimalla päästä Ruotsiin. Mutta tyhjäksi kävivät nämät hänen retkensä, sillä Sten Sture ruotsalaisineen piti urhoollisesti puoltansa. Suomessa hävittelivät näinä vuosina venäläiset, jotka Kristiern oli yllyttänyt rauhaa rikkomaan, ja v. 1517 tanskalaiset merirosvot ryöstivät rannikoita.
Rauhassa vieri vuosi 1519; sillä Kristiern varusteli nyt kaikkia voimiaan, jotta hänen ei kolmattakin kertaa täytyisi häpeällä peräytyä. Hän vaati suuria veroja kaikilta säädyiltä Tanskassa sekä Norjassa; hän peri langoltaan, Saksan keisarilta Kaarle V:nneltä, puolisonsa perinnön; hän keräsi sotajoukot omista maistansa ja palkkasi lisäksi sotaan harjaantunutta väkeä Skotlannista sekä Saksanmaalta. Hänen liittolaisensa, Ranskan kuningas Frans I lähetti 2,000 oivaa miestä taitavien päällikköjen johdolla. Sen kaiken lisäksi hän toimi siten, että paavi määräsi hänet toimeenpanemaan sitä pannaa, joka oli julistettu Ruotsia vastaan, koska arkkipiispa säätyjen toimesta oli pantu viralta.
Näin maallisilla ja hengellisillä aseilla varustettuna, marssi Kristiern tammikuussa 1520 Ruotsin eteläisen rajan yli.[6] Åsunden järven jäällä, liki Bogesundin kaupunkia Länsi-götinmaalla, oli hänellä Sten Sture vastassa 10,000 talonpojan kanssa. Kukaties olisi tässä voitu vastarintaa tehdä, mutta heti tappelun alussa sai Sture tykinluodin reiteensä, ja hänen väkensä hämmästyksissään hajosi pian pakosalle. Sten Sture vietiin Tukholmaan, mutta hän kuoli jo ennen sinne pääsyänsä. Nyt sai Kristiern melkein miekan lyömättä Ruotsin valtaansa. Sturen kuolema oli ruotsalaisten rohkeuden lamauttanut, ja missä vähänkin yritettiin vastustella, siinä saattoi aatelisherrojen petos tanskalaiset voitolle. Viimein ei ollut koko Ruotsissa muuta paikkaa valloittamatta kuin Tukholman kaupunki linnoineen. Siinä hallitsi Sturen jalo leski Kristina Gyllenstjerna, ja hänen ympärilleen olivat kokoontuneet kaikki Ruotsin vapautta rakastavat, rohkeat miehet. Väkisen ei olisi siis ollut helppo sitä saada, mutta kavaluutta sekään ei kestänyt kauan. Kristiern lähetti linnalaisten puheille tohtori Hemming Gadin, joka ennen oli uskollinen ruotsalainen; mutta nyt oli miehen mieli peräti muuttunut. Hän vakuutti Kristinalle, ettei tämä muka kuitenkaan kauan aikaa jaksaisi puolustaa Tukholmaa; sentähden olisi parempi hyvällä luopua siitä, jolloin voisi tinkiä itselleen hyvät ehdot. Gadin neuvosta Kristina antoikin alussa syyskuuta Kristiernille Tukholman avaimet, ja tämä lupasi puolestaan, että Kristina ja kaikki hänen miehensä saisivat pitää hengen sekä tavaransa. Kristinalle päälle päätteeksi luvattiin Hämeenlinna ja Kokemäen kartano. Hänen miestensä joukkoon olivat tässä sovinnossa myös Suomen herrat luetut, jotka eivät vielä olleet suostuneet Tanskan valtaan.
Suomen herroja oli Kristiern jo kesäkuussa kutsunut luokseen tulemaan. Kutsukirjeessä olivat mainitut: Turun piispa Arvi Kurki, Åke Yrjänänpoika Tott, Hämeenlinnan haltija, Tönne Eerikinpoika Tott, Viipurin isäntä, Klaus Henrikinpoika Horn, Etelä-Suomen, ja Henrikki Steninpoika Renhufvud, Pohjois-Suomen laamanni, ynnä myös Satakunnan laamanni Knuutti Eerikinpoika Kurki. Mutta nämät herrat eivät huolineet, eivätkä tohtineetkaan noudattaa kutsumusta. Poissa he pysyivät sittenkin, kun Kristiern kutsui heidät kruunaukseensa.
Sillä välin oli kuningas, Tukholmaan päästyänsä, lähettänyt Suomeen Hemming Gadin sotajoukkoineen. Kristiern tiesi, että Gad Suomessa oli vanhastaan hyvin tuttu ja siis paremmin kuin kukaan muu voisi saada Suomen miehet suostumaan uuteen valtaan. Tässä toivossa Kristiern ei pettynytkään; Gad piti puheita, ja Suomen herrat itsekin näkivät vastustuksen turhaksi. Niin onnistui Kristiernin ennen vuoden loppua saada kaikki Suomen linnat haltuunsa. Niistä eroitettiin entiset isännät ja sijaan pantiin Tanskan tai Saksan miehiä, joista on suurimman maineen saanut Turun linnan isäntä, ritari Tuomas Wulff von Grevensdorp, paremmin tunnettu Tuomas junkkarin nimellä.
2. Kristiernin verilöylyt.
Kuningas Kristiern oli säälimätön ja julma luonteeltaan. Hän oli isänsä vielä eläessä ollut varakuninkaana Norjassa ja häntä vastaan nostetun kapinan rangaistukseksi mestauttanut niin monta sen maan aatelisista, ettei sen ajan jälkeen Norjassa ole enää aatelisia ollut muuta kuin nimeksi. Nyt hän oli päättänyt Ruotsissakin tehdä samaten. Sillä tavoin, toivoi hän, tulisivat päällikköjen puutteessa kaikki kapinat mahdottomiksi ja Ruotsi voitaisiin alentaa Tanskan maakunnaksi, niinkuin Norja jo oli ollut jonkun aikaa. Tätä tuumaa toimeenpannessaan oli Kristiern menetellyt viekkaasti ja varovaisesti. Hän oli ollut unohtavinaan, mitä Ruotsin miehet häntä vastaan olivat tehneet, ja suosivinansa heitä niinkuin omaa kansaansa. Siten hän viihdytti Ruotsin herrojen pelon, ja he saapuivat kaikki kuninkaan käskystä kruunaukseen. Tämä vietettiin Tukholmassa marraskuun 6 p:nä 1520.
Seuraavana päivänä käskettiin parhaat Ruotsin miehet linnaan kuninkaan puheille. Sielläpä he kohta havaitsivat joutuneensa satimeen. Kun tulivat sisään, portit paiskattiin heti kiinni ja sitten ruvettiin heitä vastaan oikeutta pitämään. Heitä syytettiin siitä, että he olivat panneet arkkipiispan viralta ja rikkoneet sillä kirkkoa ja uskoa vastaan. Tästä rikoksesta heidät kaikki tuomittiin hengiltä. Marraskuun 8 p:nä vangitut herrat vietiin Tukholman Isolle Torille ja siellä heidät mestattiin toinen toisensa jälkeen. Siinä sai nyt surmansa kaksi piispaa, kolmetoista ritaria ja valtaneuvosta, kaupungin kolme pormestaria ja viisitoista etevintä porvaria. Seuraavana päivänä tätä teurastusta vielä jatkettiin ja joukoittain ripustettiin mestattujen herrojen palvelijoitakin hirsipuihin. Tästä eivät päässeet itse maansa pettäjätkään, jotka tanskalaisia olivat auttaneet, sillä Kristiern tahtoi perinjuurin musertaa Ruotsin aatelin. Lampena seisoi veri Isolla Torilla ja kolmatta päivää makasivat runnellut ruumiit maassa, ennenkuin ne vietiin pois ja poltettiin tuhaksi. Se oli Tukholman verilöyly, jonka historia on säilyttänyt kauheimpien muistojen joukossa.
Pienempiä verilöylyjä pantiin sitten toimeen useissa Ruotsin kaupungeissa ja pian tuli vuoro myös Suomen herroille. He eivät olleet saapuneet kruunaukseen ja siten olivat säilyneet verilöylystä Tukholmassa. Mutta Suomenkin linnojen isännille oli Kristiern lähettänyt surmakäskyt. Niin mestattiin vielä marraskuussa Åke Yrjänänpoika Tott samassa Hämeenlinnassa, jonka haltiana hän vähää ennen oli ollut, ja joulukuussa saivat Raaseporin edustalla laskea kaulansa pölkylle Niilo Eskilinpoika Baner ja itse Tanskan ystäväkin Hemming Gad. — Muita Suomen herroja silloin vielä säästettiin ja varsinkin näkyi nyt piispa Arvi Kurki päässeen Kristiernin erinomaiseen suosioon. Kuningas hänelle kirjoitti hyvin ystävällisesti, suoden hänelle milloin minkin edun; ja Kurkikin puolestansa oli olevinaan kuninkaalle hyvin uskollinen. Mikä Kristiernillä mahtoi olla syynä, kun hän näin säästi ja suosi yhtä Sturen hartainta ystävää, se on ja pysynee iäti salaisuutena. Kentiesi hän oli jo niin varma vallastaan, kun enin osa Ruotsin herroja makasi haudassa, ettei luullut tarvitsevansa tappaa tähteitä, vaan mietti, miten ne suosiolla vetäisi puoleensa.