Vuodesta 1540 alkaen käytiin Suomessa vihdoin vanhojen menojenkin kimppuun. Pari vuotta ennen oli kuninkaan hoviin tullut saksalainen pappi nimeltä Yrjö Norman, jolla oli Lutherin ja Melanchtonin suosituskirjeet matkassaan. Oikeastaan oli hän lähetetty Kustaan vanhimman pojan opettajaksi, mutta pian hän oli siinä määrin osannut taivuttaa puoleensa kuninkaan suosion, että hänet määrättiin kaikkien kirkko-asioiden ylimmäiseksi kaitsijaksi Ruotsin valtakunnassa. Siinä toimessa hän heti ryhtyi repimään juurineen viimeisetkin paavilaiset rikkaruohot ja muodostamaan Ruotsin valtakunnan kirkkoa samanlaiseksi kuin hän kotimaassaan Saksassa oli sen nähnyt. Nyt hylättiin kuolevien voiteleminen pyhällä öljyllä. Nyt kiellettiin pyhien miesten rukoileminen, vihkiveden käyttäminen ja palmujen vihkiminen ynnä monta muuta tämmöistä menoa. Nyt myös useimmat korkeat katoliset pappisvirat poistettiin, sitä myöten kuin niiden viimeiset pitäjät kuolivat. Loukasmessut, joita kuolleiden sielujen puolesta pidettiin, olivat enimmäksi osaksi jo aikaa sitten vaienneet, koska niitä varten lahjoitetut varat olivat ryöstetyt; nytpä ne kokonaan kiellettiin. Ehtoollisessa ruvettiin antamaan maallikoille kalkkia.
Näitäkään kuninkaan käskemiä muutoksia ei Skytte estänyt. Mutta luultavasti ei hän, joka sydämensä pohjasta vielä lienee ollut puolikatolinen, kuitenkaan voinut kokonaan salata mielipahaansa, sillä viime vuosina hän nähtävästi menetti kuninkaan suosion. Ottipa tämä viimein v. 1545 häneltä pois kaikki virkatilat ynnä kymmenysveron, mitkä hän siihen asti vielä oli saanut pitää. Syyksi sanottiin, että piispa ei ollut tarkoin suorittanut sovittua vuosimaksua. Skytten täytyi nyt tyytyä 16:een tilaan, jotka Kustaa hänelle elatukseksi määräsi, ynnä vapaaehtoisiin lahjoihin, joita hän saattoi kirkkoherroilta saada.
Pahoillamielin ja väsyneenä Skytte pari vuotta myöhemmin heitti virkatoimensa nuoremman apulaisen tehtäviksi. Parin vuoden kuluttua hän jouluk. 30 p. 1550 otti elämästäkin eron ja nukkui kuolemaan.
5. Suomalaisen kirjallisuuden alku.
Niinkuin olemme nähneet, oli hiljaisen Martti Skytten pääasiallisena ansiona uskonpuhdistuksen suhteen se, ettei hän sitä estänyt. Yksi hänen tekonsa on kuitenkin vielä mainittava, jolla hän välillisesti suuresti edisti tätä tointa. Hän näet käytti osan hänelle annetuista melkoisista piispan tuloistaan kustantaakseen hyväavuisten nuorukaisten oleskelua ulkomaan yliopistoissa. Tiedetään kahdeksasta nuorukaisesta, jotka tällä lailla hänen avullansa valmistuivat taitaviksi isänmaan palvelijoiksi. Heidän joukossaan on Mikael Agricolan nimi ja toiminta kaikkia muita kuuluisampi ja siunatumpi.
Agricola oli köyhän kalastajan poika, syntynyt 1510 t. 1512 Särkilahden kartanon tiluksilla Pernajan pitäjässä Uudellamaalla. Ensimäisen oppinsa hän sai Viipurin koulussa, jonka oppinut rehtori, muuttaessaan suomalaiseen virkaan Turkuun, taisi viedä tämän oppilaan mukanansa. Jo aikaiseen huomasi piispa Skyttekin nuoren Agricolan avut ja otti hänet sihteerikseen, lähettipä hänet myöhemmin v. 1535 Wittenbergin mainioon yliopistoon. Neljän vuoden kuluttua palasi Agricola sieltä maisterina ja Lutherin sekä Melanchtonin hyvillä todistuskirjeillä varustettuna. Kohta paikalla annettiin hänelle nyt rehtorinvirka Turun koulussa, jota hän suurella taidollansa piti edelleen hyvässä kunnossa ja maineessa, jota vastoin tänä aikana kaikki muut Ruotsin valtakunnan koulut olivat aivan rappiolle joutuneet. Varsinaisten virantoimituksiensa ohessa hän myös autteli Skytteä piispankäräjien pidossa, saarnaten ja selittäen näissä tilaisuuksissa uutta oppia kansalle. Skytten viimeisinä aikoina, vuodesta 1548 alkaen, uskottiin piispanviran toimitus Agricolalle kokonaan; vieläpä piispan kuoltuakin sai hän jonkun aikaa jatkaa tätä työtä. Kustaa kuningas näet tässäkin tapauksessa piti viisaimpana antaa piispan sijan olla muutamia vuosia tyhjänä, että kansa täten vieraantuisi pitämästä piispoja välttämättöminä. Vasta v. 1554 kuningas täytti jälleen tämän tyhjän aukon Suomen kirkossa, samalla kuitenkin piispanvallan vähennykseksi jakaen maamme kahteen hiippakuntaan. Turun hiipan hän antoi nyt Agricolalle; uudessa Viipurin hiippakunnassa, johon kuului Karjala, Savo, Uudenmaan itäpuoli ynnä Hämeen pohjoisseudut, tuli Paavali Juusten, toinen Skytten kasvateista, ensimäiseksi piispaksi. Näitä molempia virkaan vihittäessä ei enää käytetty katolisia menoja; he ovat siis ensimäiset evankeliset piispat meidän maassamme.
Kauan aikaa ennen oli jo Agricola käsittänyt, että ainoa varman puhdistetun opin vahvistuskeino oli Jumalan sanan kääntäminen kansan kielelle. Raamatun suomennos oli sitä tarpeellisempi, koska koulun jouduttua rappiolle suuri osa Suomen papistoakaan ei osannut lukea sitä alkukielellä eikä myöskään käyttää aikaisemmin julaistua ruotsalaista käännöstä. Tähän tärkeään työhön oli Agricola jo Wittenbergissä ryhtynyt, mutta se valmistui häneltä vasta v. 1543, eikä ilmestynyt painosta ennenkuin v. 1548. Sitä ennen oli kuitenkin Agricola jo toimittanut painosta Aapiskirjan, Katkismuksen sekä Rukouskirjan, joka viimeksimainittu paitsi itse rukouksia myös sisälsi koko joukon muita aineita, esim. almanakan, suomennettuja kappaleita raamatusta sekä kirkkoisäin teoksista y.m. Uuden Testamentin suomennoksen perästä Agricola vielä toimitti suomeksi Käsikirjan, Messukirjan, Davidin psaltarin, jonka runopukuinen esipuhe sisälsi tietoja suomalaisten muinaisista jumalista, ynnä valittuja kappaleita Profeetoista. Useimmat näistä kirjoista, paitsi ehkä Uutta Testamenttia ja Psaltaria, kustansi Agricola omilla vähillä varoillaan.
Kuinka suuri vaiva hänellä mahtoi olla kirjallisista toimistaan, sitä on meidän nykyisten suomalaisten mahdoton edes käsittää. On muistettava näet, että suomenkieltä ei ollut ennen ikänä vielä käytetty kirkoissa eikä kirjoituksissa. Eipä oltu kieltämme juuri suullisestikaan viljelty uskonnollisissa aineissa, koska sekä jumalanpalvelus että opetus kouluissa kävi kokonaan latinankielellä. Ensimäisen yrittäjän piti siis sekä määrätä suomenkielelle oikeinkirjoitussäännöt että lisäksi keksiä joukottain uusia sanoja. Edellisen suhteen täytyy meidän tunnustaa, että Agricolan kirjat ovat varsin vaillinaisia; oikeinkirjoitus niissä heiluu sinne tänne; samat sanat kirjoitetaan usein samalla sivulla kahdella, kolmella eri tavalla. Mutta eipä ollut siihen aikaan ruotsin eikä saksankaan oikeinkirjoituksen laita yhtään säännöllisempi. Mitä taas sanojen keksimiseen ja ylimalkain kääntämiseen tulee, niin ne ovat erinomaisella taidolla tehdyt. Verratkaamme suomennoksia ja sata vuotta myöhemmin ilmestynyttä koko raamatun käännöstä, niin näemme, että muutokset eivät ole kovin suuret.
Nykyisestä kirjakielestämme Agricolan kieli kuitenkin monin kohdin eriää. Hän oli näet, niinkuin itse sanoo, parhaasta päästä käyttänyt Varsinais-Suomen murretta, joka on ja silloin vieläkin enemmän oli vironkielen kaltainen sekä sanoiltaan että lyhyiltä, katkaistuilta päätteiltään. Syyksi siihen hän ilmoittaa sen, että koska "Soomenmaa" ikäänkuin on koko Suomen äiti, ollen suomalaisen kristityn seurakunnan ensimäisenä pesänä ja piispan istuimena, niin piti sen murteen myös saada kunniasija. Mutta muidenkin maakuntien murteista hän sanoo tarpeen mukaan ottaneensa puheenparsia ja sanoja. Silminnähtävästi on hänen suomennostensa kieli sekoitettu Turun ja Viipurin murteesta. Pieni näyte siitä miellyttänee varmaan lukijoita.
Coska Phariseuset sen neit, sanoit he henen opetuslapsillens: Mixi teiden Mestarin jääpi publicanein ja synneisten cansa? Coska Jesus sen cwli, sanoi hen heille: Ei taruitze ne, iotca teruet on läkerite, waan iotca sairastawat.