Näitä päätöksiä Kustaa rupesi heti panemaan toimeen. Suomessa näkyy kuitenkin kirkon omaisuuden ryöstö tapahtuneen varovaisemmin ja osaksi myöhemmin kuin Ruotsissa. Kuusiston linna, Turun piispojen vanha turvapaikka, purettiin tosin raunioiksi jo v. 1528 ja siihen kuuluvat maatilat otettiin kruunun omaksi. Mutta muut maatilansa sekä saatavansa sai piispa pitää sillä ehdolla, että hän kruunulle vuotuisesti suorittaisi 3,000 markkaa sen aikuista rahaa. Samaten myös tuomiokapitulin jäsenille jätettiin heidän maansa ja tulonsa vuosiveroa vastaan. Kirkoista ensi aluksi vietiin vain liiat kellot Lybeckin velan maksuun. Kaupunkien kellot otettiin jo v. 1532, vaan maaseurakunnat saivat pitää omansa vielä kaksi vuotta kauemmin. Ruotsissa näet oli kellojen oton johdosta noussut vaarallinen talonpoikaiskapina, jonka kuningas pelkäsi ehkä myös leviävän Suomen puolelle. Enimmät kulta- ja hopea-astiat pysyivät vieläkin kauemmin Suomen kirkkojen hallussa. Vasta v. 1547 korjasi Kastelholman linnanvouti kuninkaan käskystä Ahvenanmaan kirkkojen koristukset. Turun ja Raseporin lääneissä tapahtui lopullinen ryöstö vasta v. 1558, ja tästä runsaasta saaliista saattoi päättää, että kirkot olivat luultavasti säilyneet siihen saakka jokseenkin koskematta. Muista lääneistä ei meillä ole tietoja. Kirkon maatilukset sitä vastoin näyttävät heti tulleen otetuiksi.
Pahimmin ja ensiksi kaikista paljastettiin luostarit. Turun luostari paloi v. 1537, jonka jälkeen sen raunioiden tiilit vietiin linnan muurien korjausta varten. Munkit määrättiin, sitä myöten kuin tilaisuutta sattui, maapitäjiin kirkkoherroiksi. Rauman luostarin asukkaat ajettiin seuraavana vuonna väkipakolla pois asunnoistaan. Silloin näet oli enin osa kaupunkia palanut, ja luostarin rakennus tiluksineen annettiin seurakunnan kirkkoherralle pappilaksi. Viipurinkin molemmat luostarit olivat jo v. 1541 aivan autioina. Silloin kuningas salli porvarien käyttää toista niistä tavara-aittana: se oli nykyinen suomalainen kirkko. Toinen purettiin, ja tiileillä korjattiin kaupungin muuria. Kökarista ei ole meillä tietoa. Ainoastaan Naantalin luostari sai vielä melkein vuosisadan loppuun viettää kituvaa elämää. Muutamat vanhat nunnat sekä munkit, jotka olivat kykenemättömät itseänsä elättämään, saivat siellä elää nytkytellä edelleen. Kaikesta muinaisesta rikkaudesta ei kuitenkaan ollut jäljellä muuta kuin kruununtalo, jonka maalla luostari seisoi.
Kruunun kera, joka tällä tavoin omisti itselleen enimmän osan kirkon säästöaarteita, alkoivat kohta alamaisetkin ahkerasti kilpailla. Jokainen, kellä oli vähintäkin oikeutta tai oikeuden varjoa, tuli osaansa saaliista vaatimaan. Mikä otti niityn, mikä kalaveden, mikä koko talon; porvareille kaupunkikartanot varsinkin kelpasivat. Moni anasti myöskin vain oman halun nojalla, ilman mitään oikeutta. Samaten lakattiin monin paikoin kirkon ja pappien saatavia maksamasta. Etenkin Suomessa oli talonpoikien parissa se luulo tullut hyvin yleiseksi, ettei enää ollenkaan tarvittaisi pappismaksuja eikä pappeja. Vielä enemmän oli aatelisto vapautunut tästä velvollisuudestaan. Moni heistä ei maksanut moniin vuosikausiin yhtäkään äyriä. Kuninkaan täytyi pian lähettää kirjeitä, joissa hän kielsi kirkon omaisuuteen koskemasta, jollei perintöoikeus ollut laillisissa käräjissä selvään todistettu ja tuomio sen lisäksi saanut hänen omaa vahvistustansa. Niinpä hän useat kerrat julisti ankaria käskyjä pappien saatavien maksusta. Mutta juuri näiden kuninkaallisten kirjeiden paljous näyttää, kuinka vähän ne vaikuttivat. Kustaan oli käynyt, niinkuin noidan sadussa: hän oli nostattanut haltijat esille, mutta ei kyennyt pitämään heitä kurissa.
Niin perinpohjainen oli kirkon omaisuuden ryöstö, että meille tuskin on säilynyt mitään kirkkojemme koristuksista katolis-ajalta. Kalliit astiat sulatettiin melkein kaikki ja lyötiin rahaksi. Messupukujen kulta- ja hopeakoristeet lienevät saaneen saman kohtalon. Itse rakennuksistakin, niinkuin olemme luostarien kohtalosta nähneet, moni purettiin. Messukirjoista sitä vastoin ovat useimmat, jos kohta huonossa asussa, säilyneet kummallisella tavalla. Niiden pärmänahkaisia lehtiä näet käytettiin kuninkaan voutien sekä muiden virkamiesten tilikirjojen kansiksi ja säilytettiin sitten valtakunnan arkistossa.
4. Katolisten kirkonmenojen poistaminen Suomesta.
Piispana Turussa oli tänä aikana Martti Skytte, vihitty virkaansa v. 1528 yhdessä useampien ruotsalaisten piispojen kanssa. Vasta nyt, Vesteroosin valtiopäivien jälkeen, Kustaa kuningas uskalsi sallia edellisinä vuosina tyhjäksi jääneitten piispansijojen täyttämisen. Tähän asti oli hän sitä estänyt, syystä että hän pelkäsi sitä suurempaa vastarintaa tuumillensa, mitä enemmän olisi piispoja. Nytkin hän vastoin vanhaa tapaa itse valitsi uudet hiippakuntien kaitsijat.
Suomen hiippakunnan suhteen saattaa hänen vaalinsa näyttää vähän kummalliselta. Sillä uusi piispa oli munkki, ja hän kuului dominikaaniveljeskuntaan, joka kaikkina aikoina on kaikkein kiivaimmin ja voimallisimmin puolustanut katolisen kirkon uskontoa uusia oppeja vastaan. Vieläpä oli Martti Skyttellä pelättävä valtakin, koska hän ylikaitsijana hallitsi kaikkia dominikaaniluostareita Ruotsin valtakunnassa sekä myös Norjassa ja Tanskassakin sen lisäksi. Mutta kuningas, joka tunsi miehensä perinpohjin, oli vaalinsa kuitenkin hyvin viisaasti tehnyt. Skytte oli juuri semmoinen mies, minkälaiseksi Kustaa kirkonpaimenensa tahtoi. Hän oli hiljainen ja hyvänsävyinen mielenlaadultaan. Turhaa oli siis pelätä, että hän vastustaisi uusia muutoksia. Toiselta puolen oli myös hänen hiljaisuutensa parhaana takeena siitä, ettei hän ehkä, niinkuin muutamat piispat Ruotsissa, olisi liian innokas puhdistaja.
Itse opin ja menojen muutosten suhteen näet Kustaa kuningas vielä kauan aikaa edelleen noudatti suurta varovaisuutta. Uudet piispat vihittiin aivan katolisella tavalla. Ottipa vihkijä, Strengnäsin piispa Pietari, heiltä sen juhlallisen lupauksenkin, että he perästäpäin, niinpian kuin mahdollista, hankkisivat itselleen paavin vahvistuksen.
Melkein yhtä varovaiset olivat myös vielä v. 1529 pidetyn Örebron pappiskokouksen päätökset. Lutherin nimeä ei uskallettu sielläkään mainita. Kirkonmenoihin niinikään ei koskettu yhtään, paitsi että muutamat pikkupyhät poistettiin. Kuitenkin on tämä kokous kirkkohistoriassamme sangen merkillinen sen johdosta, että sen päätökset valmistivat vastaista kirkonpuhdistusta. Useista katolisen kirkon menoista näet annettiin jo tässä tilaisuudessa protestanttisen opin mukainen selitys. Kuvien esim. sanottiin olevan kirkonseinillä Kristuksen sekä pyhien miesten muistona eikä sitä varten, että kansa niitä kumartaisi. Vihkivesi ei pese pois syntiä, vaan tuo ainoastaan kasteen mieleen. Toivioretket ovat tehtävät hyvien saarnaajien kuulemista varten, eikä synninaneen ansaitsemisen toivossa j.n.e. Näitä selityksiä piti pappien lukea kansalle kaikissa kirkoissa ja muutenkin saarnata ainoastaan Jumalan puhdasta sanaa, viran menettämisen uhalla. Mutta siksi että papit sekä papiksi aikovat itsekin saisivat tiedon Jumalan puhtaasta sanasta, oli tästä lähtien kaikissa kouluissa sekä tuomiokirkoissa joka päivä pidettävä luento pyhästä raamatusta.
Luterilaiset saarnaajat, joita kuningas tämän päätöksen mukaan lähetti jokaiseen hiippakuntaan, otettiin monin paikoin sangen huonosti vastaan. Papit sekä kouluteinit ajoivat heidät kivillä ja kangilla pakoon. Turussa ei tiedetä tämmöisiä vallattomuuksia tapahtuneen. Luultavasti esti sen Skytte piispa, vaikka kyllä, niinkuin hän kirjeessä kuninkaalle ilmoittaa, sielläkin "uusi oppi oli outo ja vastahakoinen" useimmille kanungeille.